Mirrors Edge Catalyst muistuttaa miksi kulttiklassikot kannattaa pitää kulttiklassikkoina (PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: Dice
Julkaisija: Electronic Arts
Testattu: PC Windows 8.1, Intel Core i7, 8 Gt muistia, GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: Windows 7 tai uudempi / 64-bit, Intel i3-3250 / AMD FX-6350, 6 Gt muistia, 2 Gt näytönohjain, 25 Gt levytilaa
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.mirrorsedge.com
Arvostelija: Heikki Takala
Mirrors Edge oli aikansa uranuurtaja. Se oli yksi ensimmäisistä suuren budjetin peleistä, jossa päähahmo oli nainen. Peli yhdisti myös tyylikkäällä tavalla parkourin ja avoimen maailman, ja sitoi sen pitkälle viimeisteltyyn visuaaliseen tyyliin, joka kertoi omaa karua kieltään kliinisestä korporaatioiden hallitsemasta tulevaisuudesta.
Valitettavasti se oli myös monin tavoin vaillinainen kokemus. Eräänlainen prototyyppi, jonka olisi pelastanut vain pitkällinen hionta.
Nyt peli on saanut jatkoa. Tosin jatko ei ehkä ole tässä tapauksessa aivan oikea sana. Mirrors Edge on eräänlainen reboot, joka yhdistää Faithin syntytarinaan paljon uutta sekä vanhaa, ja pyrkii luomaan pelin uudestaan. Tulokset ovat jälleen hieman sekavia.
Tyttö varjoisilta katoilta
Paljonkaan ei ole muuttunut sitten Faithin edellisen seikkailun. Catalyst on edelleen nopeatempoista parkouria huimaavissa korkeuksissa, ja pakenemista vartijoilta sekä satunnaista taistelua. Kenties suurin koukku sijaitsee niin Faithintyökalujen seassa kuin itse pelin maailmassa. Tällä kertaa maailma on avoin tutkittavaksi. Ja vaikka Grand Theft Auton tai Assassins Creedin kaltaisiin eläviin hengittäviin megalopoliksiin ei päästäkään, on katoilla vapaana juoksentelussa jotain erittäin tyydyttävää.
Tätä tukevat Faithin hiljalleen avautuvat kyvyt, jotka sisältävät erinäisiä taitoja ja työkaluja kattojen valloittamiseen. Kenties suurin uudistus on magrope, eräänlainen tarttumakoukku, joka mahdollistaa myös vertikaalisen kiipeämisen. Mutta ennen kuin kukaan ehtii huutaa Spider-Mania, koukku toimii vain ennalta määrätyissä paikoissa. Ja näitä paikkoja on varsin harvassa.
Tämä pieni asia harmittaa suhteettoman paljon muuten sulavassa vapaajuoksussa, sillä se muistuttaa koko ajan niistä rajoituksista, joita pseudo-vapaa maailma pelaajalle asettaa. Mirrors Edge Catalyst saattaa olla vapaa ehkä markkinopintipuheissa, mutta mikään Witcher se ei silti ole. Pääasiassa huumaavan kauniin Mirror Cityn katonharjat ovat aina Faithin tavoittamattomissa, eikä maailmaa ole suunniteltu tutkittavaksi kuin vaakasuunnassa.
Hubin oloinen avoin maailma onkin hieman samaan tapaa rakennettu kuin Zeldassa. Se sisältää pientä näprättävää kymmeniksi tunneiksi, mutta itse pääjuoni tapahtuu aina omissa kahlituissa tiloissaan. Pääjuonen myötä avautuu myös jatkuvasti suurempi maailmankartta, jonka myötä Faith saa uusia kykyjä joilla valloittaa seuraavatkin pilvenpiirtäjät. Tai minipelit joita on ripoteltu todennäköisesti sadoittain ympäristöön. Näistä lienee parempi kuitenkin pysyä erossa ennen pääjuonen selvittämistä, sillä ne vaativat usein varsin pitkälle hiottuja taitoja ennen kuin niitä kannattaa edes yrittää.
Tytöt ei osaa tapella
Itse pääjuoni kestää noin kymmenen tuntia. Se on kauniisti sanottuna varsin unohdettava tarina tytön kasvamisesta naiseksi. Enempää spoilaamatta, Faith vapautuu nuorisovankilasta ja liittyy jonkinlaiseen anarkisti-liikeeseen, joka selvittää pahojen mega-korporaatioiden maailmanvalloitus-aikeita. Tämä on nähty ehkä joskus ennenkin, eikä väistämätön lopun juonenkäänne jää kenellekään epäselväksi.
Se missä juoni sen sijaan onnistuu, on Faithin arsenaalin käyttöönottamisen. Päätehtävien kenttäsuunnittelu on ajoittain nerokasta, ja on varsin helppo huomata kuinka kehittäjä haluaisi niitä pelattavan. Kaava on usein sama: Faith tutkii jotain, joku tulee huoneeseen, sitten juostaan karkuun.
Pakeneminen on suurin motivaatio tarinan pelaamiselle. Ajojahdit ovat millintarkkaan suunniteltua juoksua sekä hyppelyä, ja valjastavat Faithin koko kykypuun pelaajan käyttöön. Huomasin usein aloittavani päätehtävän alusta vain koska sössin jonkin tietyn kohdan, ja halusin tehdä sen uusiksi, nähdäkseni pystynkö edellistä sulavampaan suoritukseen.
Parhaimmillaan Catalyst onkin kuin jalkojen moottoroima vuoristorata. Kentät kertovat tarpeeksi ajoissa mihin objekteihin tarttua kiinni, ja mistä tehdä sokea uskonhyppy tuntemattomaan. Kontrollit ovat totuttelun jälkeen tarkat, eikä tässä suhteessa pelissä ole juuri valittamista. Sen sijaan jo ensimmäisessä pelissä vihattu taistelu on nytkin ajoittain pakollista. Eikä se toimi vieläkään.
Faith osaa tällä kertaa lähinnä potkia ja hyppiä vartijoiden päälle. Mutta vain kun kinesiovoimaa – toisin sanoen vauhtia – on kertynyt mittariin tarpeeksi. Tämä muuttaa pelin taistelut ääliömäisiksi vihollisten ympärijuoksemiseksi ja satunnaisiksi potkuiksi. Asiaa ei juuri auta että osa vihollisista kestää kymmenkuntakin potkua, ja taistelu on paitsi turhauttavaa, myös aikaa syövää.
Onneksi monet taisteluista voi välttää, mutta joskus peli vain päättää järjestää juoksemisen sekaan toimintakohtauksen, jota ei voi paeta. Ja silloin on helppo alkaa kyselemään: miksi. Tai kuka tästä päätöksestä on vastuussa? Ehkäpä parempi vaihtoehto olisi ollut välitön äkkikuolema Faithin osuessa vartijaan. Se olisi ollut ehkä myös realistista, sillä teini-ikäiset tytöt harvoin niittaavat aseistettuja vartijoita paljain käsin.
Mutta sitten ei olisi saatu hienosti leikattua traileria ensimmäisen persoonan potkuista sekoitettua vaijereilla roikkumiseen. Joten. Puolensa ja puolensa.
Ei ihan reboot
Mirrors Edge Catalystin lupailtiin käynnistävän pelisarjan uudestaan. Ehkäpä näin, mutta sarjan toinen ensimmäinen osa tuntuu ehkä liiaksi siltä ensimmäiseltä osalta. Mirrors Edgelle on itketty jatkoa sen ilmestymisestä lähtien, ja tuntuu siltä että Dice teki pelin lähinnä fan-servicenä niille muutamalle sadalle kovaäänisimmälle jotka tätä ovat vaatineet.
Tämä ei kuitenkaan suuren yleisön silmissä ole välttämättä hyvä asia, sillä Mirrors Edge Catalyst ei pärjää tietyillä osa-alueilla lainkaan tämän päivän kilpailijoille. Peli ei ottanut mitään opikseen ensimmäisen pelin ongelmista, ja toisti lähinnä sen onnistumiset uudistamatta mekaniikkaa tarpeeksi. Avoin maailma on oiva lisä, mutta tämän päivän standardeilla se on pieni, ja aivan liian rajoitettu.
Ehkäpä Catalyst menestyy tarpeeksi saadakseen jatkoa, mutta omissa kirjoissani Catalyst lähinnä todisti vain sen, että kulttiklassikot kannattaa pitää kulttiklassikkoina, jos niitä ei ole rohkeutta uudistaa tarpeeksi. Ei Catalyst silti huono peli ole. Se ei vain ole samalla tavalla muistettava kuin alkuperäinen.
Toinen mielipide
Kenties aihepiiriin sopivasti Mirror’s Edge Catalyst on peli, jossa huiput ovat todella korkeita, mutta pudotukset myös todella pitkiä – ja valitettavasti aika yleisiä.
Alkuperäisen pelin tavoin Mirror’s Edge on parhaimmillaan kun pääsee siihen kuuluisaan flow-tilaan. Siihen, missä kaikki tuntuu onnistuvan. Vapaa juoksu sujuu mainiosti pinnalta toiselle, vauhtia ja tempoa riittää, vartijoiden napsiminen ohi mennen on hauskaa ja toimivaa. Näinä hetkinä Mirror’s Edge tuntuu melkein peukun arvoiselta peliltä.
Valitettavasti noita hetkiä ei kuitenkaan ole läheskään aina. Huomattavasti useammin se vapaa juokseminen töksähtää kuin (tai joskus kirjaimellisesti) seinään, koska Faith ei vain tee sitä, mitä piti. Kulma on pikkuisen väärä, hyppy alkaa vähän väärästä paikasta ja niin sujuvaksi tarkoitettu seinäjuoksu muuttuukin pudotukseksi rotkoon.
Tämä on erinomaisen harmillista, sillä Mirror’s Edgessä on usein hirveä kiire. Varsinkin avoimen maailman tehtävät ovat useimmiten sellaisia, että niissä pitäisi painaa tukka putkella ja ilman virheitä. Runner Visionin näyttämän reitin seuraaminen ei riitä, sillä sen avulla ei ehdi maaliin. Niinpä pitäisi löytää itse ne parhaat reitit, mikä yhdistettynä tökkiviin kontrolleihin on todella turhauttavaa puuhaa.
Kun mukaan heitetään vielä todella pliisu tarina ja kaunis mutta tyhjä ja sieluton maailma, voidaan puhua jo pettymyksestä. Ei huono peli, mutta kun paikoittain läpi paistaa ideoita ja meininkiä, joilla olisi voinut kiilata vuoden huippupelien joukkoon, ”ajoittain kiva mutta enimmäkseen mälsä” on aika pahuksen heikko lopputulos.
Odottakaa alekoreja.
Miikka Lehtonen
Lisää aiheesta
Konsoliversioiden ohjaustuntumaa vaivasi ajoittainen epätarkkuus, mikä turhautti erityisesti pitkien hyppysarjojen päättyessä kattojen sijasta katukivetykselle. Jo tutoriaali paljastaa, että PC-versiossa asia on tiedostettu. Siinä, missä Faith ennen unohti tarttua putkeen tai tikapuihin, vievät loikat nyt entistä useammin sinne, minne pelaaja juoksijaa yrittääkin käskyttää. Myös lyönnit, potkut ja laukaukset löytävät maalinsa aiempaa tarkemmin. Toki matkan varrelle mahtuu yhä myös raivostuttavaa pikselinviilausta, mutta kokonaisuutena ohjaustuntuma on saatu konsoliversioita toimivammaksi.
Pelaaja asetetaan Faith-nimisen nuoren naishenkilön tossuihin. Juoni on epäselvä, mutta pelaajan tehtävänä on toimia talojen kattotasanteilla liikkuvana lähettinä ja toimittaa annetut tehtävät ohjeiden mukaan. Tahmea juonenkerronta ei kuitenkaan haittaa menoa, vaan nopean harjoitusohjelman jälkeen erilaiset ilmastointihormit ja pilvenpiirtäjien kattorakenteet tulevat tutuiksi.
