Syndrome on kuin C-luokan harrastelijaelokuva (Linux, Mac, PC)

21.10.2016 16:00 | Juho Anttila

SyndromeTekijä: Camel 101, Bigmoon Entertainment
Julkaisija: Camel 101
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5 3570K 3.4 GHz, 16 Gt muistia, NVidia GTX 970
Saatavilla: Linux, Mac, PC
Tulossa: PlayStation 4, Xbox One (2017)
Laitevaatimukset: PC Windows Vista 64Bit tai uudempi, Intel Core i3, AMD A6 2,4 Ghz tai vastaava, 4 gigatavua muistia, NVIDIA GTX 260, AMD Radeon HD 5750 tai parempi näytönohjain
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.syndrome.camel101.com
Arvostelija: Juho Anttila

syndrome_arv_02

 

Kuvittele, että heräät yksin keskellä valtavaa avaruusalusta. Ketään ei näy missään, paikat ovat hajalla ja pimeydessä vaanii pahuus. Paitsi että eihän tätä tarvitse kuvitella, sillä olemme kokeneet tämän lukemattomia kertoja ennenkin.

Indiestudio Camel 101:n ja Bigmoon Entertainmentin yhteistyössä viimeistelemä Syndrome ei omaperäisyydellä juhli, ainakaan alkuasetelmansa puolesta. Tässä vaiheessa voisi jo kuvitella, että tekijät olisivat havainneet ideaköyhyyden ja yrittäneet keksiä jotain omaperäisempää. Toisaalta pelin aikana huomaa, etteivät tekijät ole ajatelleet montaa muutakaan itsestäänselvyyttä aivan loppuun saakka.

Syndrome

Steamin Greenlight-palvelun kautta julkaisukanavan löytynyt Syndrome on itse asiassa kerännyt jopa palkintoja, nimittäin graafisesta ulkoasustaan. Täytyy heti aluksi myöntää, että se näyttää indietuotannoksi ajoittain hyvinkin mainiolta. Avaruusaluksen pimeät käytävät sekä välkkyvien valojen ja tulipalojen heittämien varjojen tanssi on omiaan nostattamaan tunnelmaa ja alkumetreillä toiveet ovat vielä korkealla.

Graafisesta ulkoasusta on tosin huomautettava sen verran, että resurssien puute näkyy tarkemmin katsottuna sekä kierrätyksenä että tekstuurien laadussa. Lisäksi pelin aikana kohdattavat hirvitykset ovat pääasiassa suhteellisen karua katseltavaa, sillä väärällä tavalla. Tämä ei olisi silti kovin suuri ongelma, ellei Syndrome olisi monilta osin varsinainen pelisuunnittelun ”älä tee näin”-käsikirja.

Syndrome

Sinne ja takaisin sekä takaisin sinne, tänne, tuonne ja vielä sinne tänne

Avaruusalus Valkenburg, jolle tapahtumat sijoittuvat, on iso paikka. Ei kuitenkaan niin iso, etteikö kahdeksan kannen alueella loppuisi pian tila kesken. Camel 101:llä on selvästi ollut kunnianhimoisia suunnitelmia täysimittaisesta pelistä, mutta jossain kohden pienen studion rahkeet ovat loppuneet, Bigmoon Entertainmentin avusta huolimatta.

Järkiratkaisu olisi, siinä vaiheessa kun resurssit eivät riitä tekemään isoa, tyytyä vähän pienempään. Camel 101:llä on kuitenkin selvästi ajateltu, että pelillä pitää olla kestoa sitten vaikka väkisin. Tämä tavoite saavutetaankin, mutta aivan hirvittävällä tavalla. Syndrome nimittäin kierrättää samoja maisemia niin ahkerasti, ettei toista yhtä pahasti tähän miinaan ajavaa pelikokemusta nouse mieleen aivan heti.

Laskeskelin marssineeni tiettyjä samoja käytäviä pitkin pitkälti toistakymmentä kertaa, vaikka en ollut suinkaan eksyksissä. Syndromella on vain tapana lähettää esimerkiksi kannelle kolme toteamaan, että tarvitset avainkortin, jonka sijainti selviää tietokoneelta kannella neljä. Tietenkin aloitit matkasi juuri mainitulta kannelta, mutta tietokone ei puolestaan aukea ilman koodia, joka löytyy kannelta viisi. Ja niin edelleen. Juuri kun luulin, että nyt pääsen näkemään uusia paikkoja, lyödään eteen vielä yksi kiertokäynti läpi samojen paikkojen. Kerta toisensa jälkeen.

Syndrome

Siinäpä ensimmäinen aloittelijatason pelisuunnitteluvirhe. Toinen ongelma käy ilmi viimeistään siinä vaiheessa, kun pelaaja kohtaa kuoleman ensimmäistä kertaa. Syndromessa ei ole automaattitallennusjärjestelmää, vaan tilanne pitää pistää talteen jollain harvalukuisista tallennuspaikoista. Tämä ei vielä olisi ongelma, mutta kun mainitut tallennusasemat on suunniteltu pelitapahtumiin nähden tolkuttoman typerästi.

Ei ole lainkaan tavatonta joutua marssimaan minuuttitolkulla hissille, hissillä alas seuraavalle tasolle ja sitten vielä muutaman käytävän läpi vain huomatakseen, että nurkan takana vaaniva vihollinen täräyttää pelaajalta hengen pois yhdellä tai kahdella iskulla. Sitten palataankin monen minuutin päähän ja käydään sama marssi läpi uudestaan. Voitte muuten uskoa, että turhauttaa ja ensimmäisellä kerralla, saatikka sitten kymmenennellä.

 Syndrome

Hiivi tai taistele, henkesi heität silti

Mainitut viholliset ovatkin sitten myös yksi Syndromen suurista ongelmista. Peli yrittää kannustaa kovasti hiippailemaan muun muassa tekemällä vastustajista sen verran vahvoja, ettei taistelu kannata alun perinkään. Ikävä kyllä hiippailumekanismi on kovin köykäinen, joten vihollisten ohi juokseminen on paljon toimivampi ratkaisu.

Silloin, kun pakeneminen ei ole vaihtoehto, on pakko turvautua joko jakoavaimeen tai johonkin pelin noin kolmesta erilaisesta ampuma-aseesta. Pyssyt ovat tehottomia panossyöppöjä, eikä luoteja tarjoilla kuin harvakseltaan. Mainitun jakoavaimen heilutteleminen puolestaan tuo karkealla tavalla esille Syndromen pahimmat pelattavuusongelmat.

Vekottimella olisi tarkoitus lyödä tai torjua, mutta etenkin viimeksi mainittu mekaniikka on täysin toivoton. Torjumisanimaatio on käsittämättömän hidas eikä se toimi kiihkeässä taistelutilanteessa käytännössä lainkaan. Perääntyminen iskujen edessä olisi parempi vaihtoehto, elleivät vihollisten lyönnit tuntuisi osuvan joka tapauksessa perille vaikka animaatio näyttäisi menevän ohitse metritolkulla.

Lopputuloksena tästä pelaaja oppii hyvin nopeasti kammoamaan kohtaamisia vihollisten kanssa, ei siksi, että nämä olisivat erityisen pelottavia vaan siksi, että äärikömpelö taistelu johtaa liian usein pikaiseen kuolemaan ja pahimmillaan usean minuutin mittaiseen juoksulenkkiin takaisin edelliseltä tallennuspaikalta.

 Syndrome

Avaruuskauhupelien kliseelistaus, olkaa hyvä

En ole tähän mennessä maininnut pelin tarinasta juuri mitään, mikä johtuu ennen kaikkea siitä, ettei tarjolla ole oikein mitään massasta eroavaa. Syndrome kun on varsinainen avaruuskauhupelien kliseekokoelma.

Jo mainittu lähtöasetelma on luonnollisesti koettu jo lukemattomia kertoja aiemminkin. Tarinan taustojen selventäminen logitekstien avulla on jo melkoisen kulunut temppu, ainakin, jos tekstit on kirjoitettu näin persoonattomasti. Radiolla silloin tällöin pelaajalle jutteleva potentiaalinen ystävä on myös niin monta kertaa koettu juonikuvio, ettei se jaksa sytyttää sitten yhtään. Niin, eikä unohdeta pelaajan silloin tällöin kokemia näkyjä, jotka antavat tekosyyn kalastella halpoja shokkeja ääniefekteillä ja kuvaa vääristävillä efekteillä. Voi haukotus.

Tietenkin tarinasta löytyy myös jostain mukaan poimittu mystinen artifakti, koneiden ja lihan ristisiitoksiksi muuttuvat miehistön jäsenet sekä sotilaat, joiden intressit menevät ristiin pelaajan eloonjäämistavoitteiden kanssa. Tämän enempää tarinaa ei tarvitse avata, arvaatte varmasti oleellisimmat käänteet itsekin.

Syndrome on oikeastaan kuin C-luokan harrastelijaelokuva, joka on kasattu ilman todellista visiota mutta tavoitellen suuren rahan viihdepläjäyksen päräyttävyyttä. Turpiin tulee vähän joka osa-alueella, omat ideat loistavat poissaolollaan eikä lopputulos lipsahda kuitenkaan niin pahasti kalkkunaksi, että se olisi hauska edes huonoudessaan. Kun peliä vielä myydään yli kahden kympin hinnalla, ei sitä voi oikein suositella kuin lajityypin suurkuluttajille, jos heillekään.

 

 

Lisää aiheesta

Phantaruk – avaruuskauhun suurkuluttajille (PC)

Alone in the Dark: Illumination häpäisee pelisarjan nimen (PC)

Layers of Fear nojaa shokkeihin ja peläytyksiin (PC, PS4, Xbox One)

White Night – persoonallinen, hyytävä mutta myös ongelmallinen noir-seikkailu (PC, PS4, Xbox One)

Stasis (Mac, PC)