G.I. Joe – lelusankarit hyökkäävät valkokankaalle ja peliruuduille – ensikosketus

Leffa- ja krääsäpelit ovat ikuinen huolen ja valituksen aihe pelikansalle. Miksi aina tehdään surkeita lisenssipelejä? Ja miksi uudet leffat päätyvät niin äkkiä sekä kurjien pelien että kauhean krääsävuoren kohteeksi?

G.I. Joe –peli pistää ainakin tämän puolen uusiksi. Joskus 40-luvulla syntynyt sarjakuva synnytti ympärilleen valtaisan krääsäteollisuuden, piirrossarjoja ja elokuviakin. Euroopassa Action Forcena tunnettu hahmo on ollut lasten suosikki vuosikymmeniä, mutta parinkymmenen vuoden hiljaisemman elelyn jälkeen se nousee nyt ryminällä parrasvaloihin uuden leffan, pelin ja lelusarjan myötä. Yllättävää kyllä, pelikään ei vaikuta kamalalta.

Elokuvajätti Paramountille kesällä saapuva G.I. Joe on yksi vuoden tärkeimmistä elokuvista. G.I. Joen alkujaan luoneelle lelujätti Hasbrolle sen paluu on puolestaan erittäin merkittävä yritys puhaltaa uutta henkeä takeltelevaan toimintahahmojen myyntiin.

Pieni ongelma peliä kuitenkin vaivaa. Vaikka uuden elokuvan myötä G.I. Joe saakin taatusti melkoista näkyvyyttä, niin sarja ja hahmot tunnetaan silti parhaimmin Action Forcena. Hasbrossa riittääkin työsarkaa Euroopassa, kun hahmot rysäytetään leffan myötä G.I. Joe –brändillä lelu- ja pelikauppoihin.

G.I. Joe pelin pääjehut ujostelevat.

Leluhistorian havinaa

G.I. Joe sai alkunsa 40-luvulla amerikkalaisten kansallis- ja sotahenkeä nostattavana sotasankarina, joka pisti vuoron perään nippuun ja poikittain japanilaiset, saksalaiset, italiaanot ja kaikki muutkin vapauden ja omenapiirakan viholliset.

Alun sarjakuvahahmosta kasvoi sittemmin kokonainen hahmokavalkadi. Myös tarinat kasvoivat. G.I. Joen maailmankaikkeuteen ilmestyi useita eri sankari- ja vihollisryhmiä, joista retrohengen parhaaseen meininkiin on valittu maailmanhistorian parhaan vuosikymmenen – 1980-luvun – paras meininki. On Kobran paluun aika.

G.I. Joe –elokuva vaikuttaa kaiken tähän mennessä nähdyn perusteella ihastuttavan, järkyttävän älyvapaalta toimintapläjäykseltä. Meno on kovaa, tissit isoja ja pyssyt mahtavia. Räjäytykset ja geneerinen tuho loksauttelevat leukoja tehokkaasti auki.

Siihen nähden onkin suorastaan hämmästyttävää nähdä mille linjalle G.I. Joe –peli lähtee. Se alkaa elokuvan lopusta, tarjoten näin lisää vänkää tarinaa sarjan ystäville. Sisällöllisesti tarjolla on kuitenkin jopa yllättävä teos.

Elokuvan trailerin nähtyäni ja katseltuani peliä jonkin aikaa pureskelin kynsiäni ja jurputin ympärilleni sen kamaluudesta.

”Sekä leffa että peli näyttävät aivan älyttömän kamalilta, hyi olkoon.”

Aikani jurputettuani syynäsin peliä vielä hieman tarkemmin. Yhtäkkiä sen kamalalta ja yksioikoiselta näyttävän räiskintäkuoren alta alkoi paljastua jotain ihan outoa. Meingistä löytyi se kuuluisa punainen lanka, jota kriittinen journo ei alkuun huomannut lainkaan.

G.I. Joe –peli on räiskinnän puhtaudessaan jopa virkistävä, klassinen peli. Se on kuin retropeli historiasta, silkkaa toimintaa ja adrenaliinin eritystä. Se ei yritä tarjota suuria tarinoita, ei syvällisiä merkityksiä. Ei edes kummoista tarinankerrontaa.

Kikkailun sijaan tarjolla on räiskintää. Puhdasta ja aitoa räiskintää.

Se on kuin nykyaikaan tuotu 80-luvun alun vertikaalinen shoot’em’up. Siis henkisellä tasolla. Pelaaja kulkee eteenpäin ja tuhoaa kaiken. Siinä se. Marssi ja tuhoa.

Idea on melkeinpä… virkistävä. Eihän G.I. Joe mikään megapeli ole, ei se uhkaa tämän päivän ykkösräiskintöjä tai tarjoa uusia ideoita. Herranjestas, sehän on ihan suoraviivainen putkijuoksukin! Kyllä nyt moni pyörtyy kauhusta.

Mutta samalla ne ovat myös pelin vahvuuksia. Marssi ja tuhoa. Toimi ja räiski. Keskity hauskanpitoon.

On pelissä silti jotain kikkaakin. Ensinnäkin peli sisältää kaiken kaikkiaan 12 erilaista pelattavaa hahmoa, joilla on kullakin erilaisia ominaisuuksia. Ninja on nopea ja ketterä kaveri, jolla on käytössään joko kevyehkö pistooli tai sitten lähitaisteluun soveltuva miekka. Hänellä on myös useita tehokkaita erikoisliikkeitä, joiden avulla vihollisille voi antaa kovaa kyytiä näiden tullessa liian lähelle. Esimerkiksi eräällä erikoishyökkäyksellä ninja voi lämäistä useita lähellä olevia vihollisia yhtaikaa. Ninja voi myös loikkia ketterästi korkeidenkin esteiden yli.

Toinen hahmo on puolestaan heavy duty guy, raskaan konekiväärin kanssa hiljalleen taapertava tulitukihupiveikko. Hidas ja kömpelö kaveri ei ole oikein lähitaistelumiehiä, eikä hänellä ole kuin yksi ainoa erikoishyökkäys. Lähelle päässyt vihollinen onkin vahvoilla kuonoon mättäessään, sillä heavyn iskutkin ovat hitaita. Mutta konekiväärissä riittää tulivoimaa ja erikoishyökkäyksellä kk tulittaa yhtaikaa kaikkia kantaman sisällä olevia vihollisia.

Hahmoja voi vaihtaa kesken kentänkin, kunhan pelaaja vain löytää sen mahdollistavan paikan. Uusia hahmoja voi ostaa käyttöönsä kesken pelin, kuten myös tietysti aseita ja varusteita.

Kaksinpeli, myös yksin

12 erilaisen hahmon ohella pelin se kaikkein tärkein ja näkyvin jippo on jatkuva cooperative-kaksinpeli, yksinkin. Kentällä on näet aina kaksi kaveria. Pelaaja ohjaa toista, tekoäly toista. Tekoälyn tilalle voi tulla – ja lähteä – koska tahansa ihmispelaaja. Tekoälysolttu seuraa pelaajaa uskollisesti, auttaen tätä tehtävissä. Ihmispelaajan saapuessa hupi kuitenkin vähintään kaksinkertaistuu, sillä nyt peli on toden teolla elementissään. Kaksi pelaajaa marssii eteenpäin, tuhoaa kaiken, höpisee keskenään ja auttaa toisiaan. Niin, ja tuhoaa sen lisäksi ihan kaiken.

Nähdyn ja kokeillut mukaan tekoälykaveri pysyy mukana verrattain hyvin yhdenkin pelaajan matseissa, joten eipä valittamista tälläkään suunnalla.

Tuhottavaa muuten piisaa, kentästä ja tilanteesta riippuen. Toiminta on paikoittain hurjan kiivasta ja kutia lentää ruudulla järjettömiä määriä. Ihan tarkoituksella, toiminta kun on vedetty sinne extreme-tason yläpäähän.

Ihan suoraan sanoen G.I. Joe on hirmuista räiskettä ja tulivoimaa, klassisen suoraviivaisen räiskinnän muodossa, nykyaikaisen videopelin kuorissa. Pelistä on tehty niin menevä, että yksinkertaisimmillaan pelaaja ei tarvitse kuin ohjaussauvan ja tulitusnapin. Muu hoituu itsestään. Edistyneempi pelaaja voi sitten toki opetella muidenkin nappien toimintoja, kuten esimerkiksi suojien taakse ryntäilyn ja sieltä hyökkäilyn jalot taidot.

Mutta miksi kikkailla. Move and shoot. Liiku ja tuhoa. Kyllä se riittää. Kun kaikki on rakennettu tukemaan tätä suorasukaista meininkiä. Kentätkin tuovat mieleen retrohenkiset toimintapläjäykset, vekkulilla annoksella muovinukkehenkeä. Kulissit kun ovat niin järkyttävän yliampuvia ja ylimitoitettuja, että ei niitä rakentaisi edes tusina hullua tiedemiestä yhteistyössä, vaikka he eivät yrittäisikään keksiä tuomiopäivän aseita kilpaa toistensa päiden menoksi. Kuten yleensä hullut tiedemiehet tuppaavat tekemään. There can be only one.

Pelaajalle yritetäänkin tarjoilla jopa eräänlaista nukkemeininkiä. Mittakaava ja visuaalit on luotu niin, että niissä ei ole mitään ihmisjärjen tajuamaa realismia. Sen sijaan pienet action-nuket ovat toiminnassa kuin kotonaan, ei vähiten leikkikalumaailmaa muistuttavan graafisen tyylin ansiosta.

Ehkäpä G.I. Joe onkin kuluvan vuoden yllättäjiä. Moni varmasti vihaa sitä, sillä aivoton räiskintä ja putkijuoksu kuvaavat peliä harvinaisen hyvin. Pelikonsepti on kuitenkin tiivistetty näiden termien ympärille niin tiiviisti, että ne saattavat kerrankin kääntyä jopa positiivisiksi kehuiksi.

Koomisen yliampuvaa, suoraviivaista, nopeatempoista ja viihdyttävää meininkiä, siinä se salaisuus.

Historian siipien havinaa

Jos Action Manit tai G.I. Joe ovat entuudestaan jollain tapaa tuttuja, niin pelistä pitäisi löytyä paljon hauskoja ja muistoja herättäviä detaljeja. Leluyhtiö on näet avannut pelintekijöille auliisti arkistojaan, minkä ansiosta peliin on voitu upottaa runsain mitoin autenttisia detaljeja. Hahmot ovat tietysti tuttua tavaraa ja lisääkin on luvassa nettiladattavien laajennusten muodossa.

Mikä mukavinta, pelintekijät ovat muutenkin juuri sitä ikäpolvea, joka vietti lapsuuttaan juuri näiden action-hahmojen parissa. EA:n studiolla porukka onkin paljolti suoranaista fanipoikasakkia, jolle syöksyminen G.I. Joen maailmaan on paluu lapsuuden lystinpidon pariin. Ei siis ihme, että hymyt olivat herkässä, kun allekirjoittanut kyseli pelin ja lelumaailman yhteneväisyyksistä. Ja vakuutteluihin pelinteon riemuista ja studiolla olevasta positiivisesta latauksesta on helppo uskoa. Kun peliä tehdään näistä lähtökohdista, niin lupaavalta vaikuttaa.

G.I. Joe tapaa Alien Breedin

Mainittakoon aivan erityisen positiivisena herkkuna pelin Nintendo DS –versio, joka eroaa toteutukseltaan G.I. Joen muista painoksista. Xbox-, PlayStation- sun muut versiot ovat enemmän tai vähemmän samanlaisia 3D-räiskintöjä, DS:llä toimintaa seurataan sen sijaan puhtaasti ylänäkymästä. Toisella ruudulla on pauketta ja toimintaa, toisella kartta. Pelaaja ohjaa hahmoaan ristiohjaimella ja edetessään teilaa kaiken vastaantulevan. Vaikka peli sujuukin enimmäkseen jalkapelinä, niin tuhon kavalkadi sujuu myös erilaisten ajoneuvojen ohjaksissa.

Se hauska juttu DS-versiossa on sen hämmästyttävä samankaltaisuus erään 16-bittisen aikakauden mestariteoksen kanssa. Kukas muistaa Team 17 –pelitalon Alien Breed –pelit? Nämä mainiot ylhäältä kuvatut räiskinnät, joissa annettiin kyytiä alieneille ja oikein kunnolla? Jostain kumman syystä pelien meininki ja räiskinnän tyyli olivat hämmästyttävän samankaltaiset, vaikka kumpikaan EA:n G.I. Joe –herroista ei ollut Alien Breedeistä koskaan kuullutkaan. No, ei hätää, kyllä meikä herroja sivistää. Katsotaan ovatko he samaa mieltä pelien samankaltaisuudesta.

Sen verran eroa peleillä kuitenkin on, että G.I. Joen DS-versiota voi pelata nelinpelinä langattoman verkon yli.

Tekijä: EA
Julkaisija: EA
Tulossa: DS, PlayStation 2, PlayStation 3, PSP, Wii, Xbox 360
Pelaajia: 1-2
Pelin kotisivu: http://gijoe.ea.com
Jukka O. Kauppinen

Lisää ennakoita

Elven Legacy halusi olla Fantasy Generalsin jatko-osa

Majesty 2 -ennakko (PC)

Overlord II:ssa uppoudutaan pahuuden ytimeen – ensikosketus

Theatre of War 2 -ennakko (PC)

Lue myös

Housemarque haastattelussa 2: pelintekeminen PSP:llä

Microsoft Sidewinder X8 –hiiren leveästä takapuolesta saa tuhdin otteen

Prince of Persia Epilogue (PS3, 360)

Street Fighter IV (PS3, 360)

Wiikon wanha: Prince of Persia

Xbox Live Arcade -pelit testissä (osa 7)