Toimittajan puheenvuoro Miksi niin moni pelaa veren maku suussa, eikä hyväksy peliyhteisöissä minkäänlaista erilaisuutta?
Kuva: © Mulyadi / Unsplash
Saavutettavuus vaikuttaa olevan nyt trendikästä pelimaailmassa. Miten tekisimme myös peliyhteisöistä kaikille avoimia?
Monet pelistudiot ovat alkaneet panostaa peliensä saavutettavuusominaisuuksiin: useista hittipeleistä löytyy jo kymmeniä asetuksia, joita voi säätää visuaalisen, auditiivisen tai kognitiivisen saavutettavuuden parantamiseksi. PlayStation julkaisi joulukuussa käyttäjän tarpeisiin muokattavan peliohjaimen, josta on apua esimerkiksi monille vammaisille pelaajille. (Xboxin vastaava tuote on julkaistu jo 2018.)
Pelien tekijöiden tai alan yhtiöiden toimenpiteet eivät kuitenkaan riitä tekemään videopeleistä koko kansan huvia, kun peliyhteisöissä erilaisuutta siedetään niin huonosti.
Kai pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei toisten pelaajien henkilökohtaisten ominaisuuksien solvaamisen pitäisi olla tavanomainen osa videopelin pelaamista, mutta todellisuus on toinen. Monet naispelaajat esimerkiksi kertovat, että heitä pidetään automaattisesti huonompina pelaajina sukupuolensa takia, ja vähemmistöön kuuluvat pelaajat joutuvat kuulemaan erilaisia identiteettiinsä liittyviä haukkumasanoja.
Joidenkin mielestä “trash talk” eli vastustajan häiritseminen suunsoitolla on ehdottoman tärkeä osa kilpailullisia pelejä, toisille taas se on syy välttää kokonaan jonkun tietyn pelin pelaamista.
Tunnustan itsekin ajattelevani näin – en ikinä pelaa online-pelejä, koska pelit ovat minulle ensisijaisesti rentoutumista ja eskapismia varten. En kaipaa arkeeni tippaakaan räyhäämistä tai haukkumasanoja, kohdistui trash talk sitten minuun tai johonkin toiseen pelaajaan.
Pelitutkijat Mikko Meriläinen ja Maria Ruotsalainen toteavat tutkimusartikkelissaan, että pelikulttuurien vihamielisyyden korostaminen voi aiheuttaa mielikuvan siitä, ettei tilannetta ole edes mahdollista muuttaa.
Olenko minäkin siis itseasiassa osa ongelmaa, kun totean tiettyjen peliyhteisöjen olevan ikäviä paikkoja, enkä varsinaisesti tee asian eteen yhtään mitään?
Lähestytään ongelmaa siis eri tavalla.
Ensinnäkin puhutaan pelikulttuureista tai -yhteisöistä nimenomaan monikoissa, sillä ei ole olemassa mitään yhtä isoa peliyhteisöä, jossa kaikki toimisivat samalla tavalla. Monet ovat löytäneet oman kaveriporukan, jossa voi pelailla ja vaikka trash talkatakin vapaasti, jos se on kaikkien mielestä mukavaa ajanviettoa. Toiset liittyvät suljetulle Discord-palvelimelle ja tutustuvat siellä ihmisiin, joilla on samanlaiset arvot kuin itsellä.
Jotkut pelaavat tuntemattomien kanssa ja hermostuvat siihen, ettei näiden taitotaso vastaa omaa tasoa tai että tiimi ei kommunikoi itselle luontevaan tapaan. On ihan ymmärrettävää, että tässä tilanteessa turhauttaa – haluaisi itse kehittyä pelaajana, mutta tiimi tuntuu estävän sitä.
Kuten Meriläisen ja Ruotsalaisen tutkimuksessakin nousee esiin, jotkut pitävät e-urheilun suosion kasvamista osittaisena syynä epäasialliseen käytökseen. Moni haluaa kehittyä ammattilaistasolle asti ja harjoittelee joka päivä, jolloin voi olla käsittämätöntä ymmärtää, miksi kukaan pelailisi huvin vuoksi. Vain voittamisella on väliä.
Suomessa on kuitenkin vain noin 50–100 ammattilaistason e-urheilijaa. Jos pelaaminen ei ole työ vaan harrastus, miksi sitä pitäisi suorittaa veren maku suussa? Eikö harrastuksiin kuuluisi ilo ja riemu?
Jos päätämme, että pelaamista ei tarvitse ottaa niin tosissaan, saattavat peliyhteisöt muuttua ajan kanssa rennommiksi ja turvallisemmiksi paikoiksi ihan kaikille pelaajille. Myös niille, joille kaikki pelit eivät ole tällä hetkellä saavutettavia.
