Uusimmat

Toimittajan puheenvuoro VR-pelaaminen oli yhtä tyhjän kanssa – Meta Quest 2:stani tuli kallis paperipaino, jolla en tee mitään

Kuva: Meta

05.06.2023 22:00 Teemu Purhonen

VR-pelaamista on rummutettu jo pitkään. Kalliiden järjestelmien lisäksi kauppoihin on tullut kohtuuhintaisia laitteita, kuten Meta Quest 2, jonka epäonnekseni tulin hankkineeksi. Suhteemme oli lyhyt ja tulinen, nykyään emme ole puheväleissä.

Kuten aina viihde-elektroniikan kanssa, odotin Meta Quest 2 -pakettia saapuvaksi kotiin silmät kiiluen. Tyylikäs paketointi kutkutti mieltä ja vielä hienomman oloinen laite meni välittömästi kokeiluun. Ajatus VR-maailmoihin hyppäämisestä tuntui futuristiselta. Kävin mielessäni valikoita läpi kuin Johnny Mnemonic, ja olin täysi myyty.

Tulevaisuus on täällä, ja minä olen osa sitä, ajattelin. Paras 350 euroa mitä olen koskaan käyttänyt viihtymiseeni.

Eräs suurimmista kokemuksista oli avaruuspeli End Spacen testaaminen. Ohjaamossa pystyi katsomaan ympärilleen ja ihailemaan avaruutta, joka sai sydämen sykkimään. Avaruustaistelut tuntuivat hyvin jännittäviltä, vaikka pian aloinkin voida pahoin. Olin tietoinen, että pahoinvointia saattaa olla, mutta sen pitäisi kadota ajan myötä. Ei kadonnut, mutta olin varma siitä, että huonovointisuus jää mahtavien VR-kokemusten varjoon.

Näin ei lopulta käynyt, ja itse peliinkin kyllästyi yllättävän nopeasti. Kauniilta näyttävä avaruudessa liitäminen menetti aluksi kiehtovalta tuntuvan loisteensa, ja taisteluiden jännittävyys katosi nopeammin kuin Tauskin puheet ryyppäämisen lopettamisesta. En keksinyt mitään syytä kivuta takaisin avaruusaluksen hyttiin.

Olin odottanut myös viihteen katsomista VR-ympäristössä, mutta sekin oli valtava pettymys. Vaikka Quest 2:n lasit ovat kaikin puolin sieltä kevyemmistä päästä, alkoivat ne nopeasti tuntua painavilta. Lopulta oli vaivaannuttavaa istua virtuaalisessa elokuvateatterissa VR-kakkulat päässä Bladea katsellen ja teeskennellä, että nautin jonkinlaisesta immersion tunteesta sen sijaan, että istun sohvalla niskat kipeänä. Makuulla ollessa oloni tuntui vieläkin typerämmältä. Miksi katsoa viihdettä VR-maailmassa, kun se on huomattavasti epämiellyttävämpää kuin oikeassa maailmassa?

Myös elokuvaa katsoessa pohdin, että kyseessä on tottumiskysymys, enkä vain ole vielä löytänyt VR:n nerokkuutta. Ja sama päti kirjoitustöiden tekemiseen virtuaalimaailmassa. Kyllähän sellainenkin toimi, mutta ei siinä mitään järkeä ollut, koska VR-kikkailu teki asioista tarpeettoman monimutkaisempaa.

Kävin vastaavia kokeiluja ja pettymyksiä monien muiden pelien kanssa, kunnes oli pakko luovuttaa.

Eihän koko vekottimella tee yhtään mitään, koska sille on vaikea keksiä mielekästä tekemistä! Lopulta käytin laitetta ainoastaan Beat Saberin lätkyttämiseen, sillä se oli aivan mukava tapa saada hikeä pintaan. Niin on saunominenkin, onneksi siitä nauttimiseen ei tarvitse kypärää. Kotonamme on myöhemmin pohdittu Beat Sabren pelaamiseen palaamista, mutta yli vuoden kestänyt jahkailu ei ole vielä edennyt toimintaan asti.

Ja tokkopa eteneekään.

Oli VR:n parissa toki myös hyviäkin hetkiäs, mutta niitä oli valitettavan vähän. A Fisherman’s Tale on hieno peli, kuten myös Prison Simulator ja I Expect You To Die, mutta 350 euroa ja päälle pelien hinnat on aivan liian törkeä potti maksettavaksi tällaisista kokemuksista, joista haluaa kiivaasti pitää enemmän kuin mitä ne oikeasti tarjoavatkaan.

Olin alkuintoilullani saanut kaverini hankkimaan saman VR-järjestelmän, ja hänen kokemuksensa oli täysin identtinen omani kanssa. Into muuttui nopeasti epätoivoksi, ja siitä karvaaseen pettymykseen.

Esko, olen pahoillani.

Käytännössä heitin 350 euroa suoraan takkaan, tosin sekin olisi lämmittänyt enemmän kuin ankea kokemus. Nyt Quest 2 on ollut jo pitkään paperipainona kirjahyllyssä muistutuksena huonoista elämänvalinnoista.

Mutta voiko VR-pelaamisella olla jonkinlaista tulevaisuutta, olen kiikkustuolissani pohtinut. Olisiko sittenkin pitänyt hankkia asiallisempi ja tehokkaampi laite, joka tekee VR-pelleilystä vaivan arvoista?

Vastaus on jyrkkä ei.

Kokemus olisi sama, mutta pettymyksen näkisi huomattavasti sulavammin ja tarkemmalla resoluutiolla.

Teemu Purhonen

”Muropaketin kannet aukesivat edessäni vuonna 2017, josta lähtien olen nauttinut työskentelystä pelipuolen piinkovien ammattilaisten kanssa. Olen aiemmin kirjoittanut Mikrobitin lisäksi myös musiikkimedioihin, kuten Sueen, Rumbaan ja Nuorgamiin. Rakastan scifiä ja indie-pelejä, ja palvon Iain M. Banksia ja Disco Elysiumia. Muropaketin ulkopuoliseen elämääni kuuluu tinnituksen lihottaminen täydellistä äänitaajuutta etsiessä.”

Muropaketin uusimmat