UUSIMMAT

Arvostelu: Andy Serkisin Mowgli on täysin turha elokuvaversio Viidakkokirjasta

09.12.2018 13:46 | Aki Lehti

Netflixin naurettavan kehnoilla tietokonetehosteilla varustettu Mowgli-elokuva yrittää olla realistisempi versio Viidakkokirjasta.

Huhtikuussa 2016 ensi-iltansa saanut Jon Favreaun Viidakkokirja on yksi viime vuosien parhaista Disney-elokuvista, jonka tietokoneilla toteutetut maisemat ja puhuvat eläimet ovat edelleen hämmästyttävän upeita. Favreun ohjaus ei ollut klassikkopiirrettyä kohtaus kohtaukselta apinoiva hiilipaperikopio, kuten esimerkiksi Kaunotar ja hirviö -elokuvan moderni versio. K12-ikärajalla varustettu seikkailu oli mieluisaa katsottavaa aikuisellekin, sillä se ei nojannut pelkkään nostalgiaan. Leffa oli paikoittain hyvinkin pelottava, mutta silti sopivaa katsottavaa perheen pienimmillekin kouluikäisestä ylöspäin.

Toisin on Netflixissä nähtävän Andy Serkisin Viidakkokirja-adaptaation kanssa, jolle suoratoistopalvelu on itse antanut K13-ikärajasuosituksen. Mowgli: The Legend of the Jungle yrittää olla tummasävyisempi ja inhorealistisempi versio Rudyard Kiplingin klassikkotarinoista, mutta lopputulos on lähinnä kamalaa CGI-puuroa. Lapsille Serkisin Mowgli on taatusti liian pelottava ja aikuiskatsoja kyllästyy viimeistään noin puolen tunnin kohdalla omituisesti rytmitettyyn, suurelta osin laiskasti ääninäyteltyyn ja vähän omituisesti viidakon lakeja ylistävään sekasotkuun.

Serkisin versio on loppua lukuun ottamatta hyvinkin uskollinen lähdemateriaalille, tarinalle jota on turha tässä sen enempää avata, sillä kertomuksen tuntevat kaikki. Callie Klovesin käsikirjoittamassa elokuvassa kaikki hahmot ovat tarvittaessa armottomia tappajia. Serkisin viidakko on hengenvaarallinen paikka, jossa jopa ohjaajan itsensä näyttelemän Baloo-karhun kasvot ovat täynnä taisteluarpia, ja Mowgli joutuu toistuvasti erilaisten väkivallantekojen uhriksi. Häntä muun muassa piestään, purraan ja yritetään hukuttaa.

Mowglin piti tulla teattereihin alun perin jo syksyllä 2016, mutta Disneyn Viidakkokirjan takia sen ensi-iltaa siirrettiin useita kertoja eteenpäin. Yhdeksi syyksi leffan myöhästymiselle kerrottiin myös tekijöiden tahtovan tehdä sen erikoistehosteista parempia. Viime kesänä Warner Bros. Pictures sai Serkisin ikuisuusprojektista tarpeekseen ja myi sen oikeudet Netflixille.

Ilmeisesti studio totesi elokuvan olevan sen synkistelyn takia turhan vaikea markkinoida. Kuka tai mikä Mowglin kohderyhmä on jäi ainakin minulle epäselväksi, ja moisen miettiminen on tainnut unohtua myös Serkisiltä, jolle elokuva oli alun perin unelmaprojekti, mutta joka muuttui murheenkryyniksi.

Serkisin taitoa hyppiä, pomppia ja väännellä namaansa eri elokuvissa liikkeenkaappauspuku päällään ei kiellä kukaan, mutta ohjaajana mies on suoraan sanottuna huono. Reilu vuosi sitten ensi-iltansa saanut Breathe oli kammottavaa ja kliseistä romanttista lässytystä. Mowglissa miehellä on mukana melkoisen osaava kaarti näyttelijöitä, joista hän ei saa juuri mitään irti.

Benedict Cumberbatch Shere Khan -tiikerinä on oikeastaan ainoa jota homma tuntuu kiinnostavan edes jollain tasolla, vaikka kissapeto kuulostaakin suunnilleen samalta kuin Hobitti-elokuvien Smaug. Verratkaapas muuten Mowglin alkua Sormusten herroihin, joista se on saanut enemmän kuin vähän vaikutteita. Ehkäpä kyseessä on jonkin sortin homage Peter Jacksonille.

Akelan äänenä kuullaan Peter Mullania, Bagheera näyttää ja kuulostaa Christian Balelta ja Kaa on jälleen nainen, tällä kertaa Cate Blanchett. Jos Mowgli on Serkisin unelmaprojekti, niin näyttelijöihin hänen intonsa ei tunnu tarttuneen. Suurin osa heistä soundaa rooleissaan kyllästyneiltä, aivan kuin he olisivat lähteneet mukaan vain tehdäkseen ohjaajalle palveluksen.

Rohan Chandin esittämä Mowgli viettää tässä versiossa aivan liian pitkän pätkän ihmisten parissa. Oikeiden näyttelijöiden kanssa tehty osuus olisi voinut toimia hyvänä tasapainona CGI-viidakolle, mutta tällaisenaan se sotkee leffan rytmityksen aivan täysin jäädessään junnaamaan. Koko vierailu ihmiskylään tuntuu täysin muusta elokuvasta irralliselta tarinalta.

Vaikka heti alussa tulee selväksi, ettei tässä versiossa nähdä tanssivia ja laulavia eläimiä, niin synkistely menee liian pitkälle viimeistään siinä vaiheessa kun Mowgli näkee Matthew Rhysin esittämän metsästäjän voitonmerkit. Ehkäpä koko elokuvan sympaattisin ja söpöin hahmo on enää seinään kiinnitetty irtopää, joka sai keski-ikäisen katsojankin kavahtamaan.

Elokuvan kaikista ongelmista pahin on kuitenkin erikoistehosteet, jotka eivät toimi kuin hetkittäin. Jokaisesta kohtauksesta huomaa Mowglin seisovan green screenin edessä, eikä yhdelläkään tietokoneanimaatiohahmolla ole taaskaan lainkaan massaa. Irrallisilta ja höyhenenkevyiltä näyttävät CGI-eläimet ovat aivan liian monessa kohtauksessa kuin suoraan Playstation 2 -pelien välianimaatioista. Myös viidakko on pahimmillaan aivan kammottavan näköistä mössöä.

Ainakin Serkis on onnistunut tekemään erilaisen Viidakkokirja-elokuvan. Hän on kuitenkin asettanut riman aivan liian korkealle, kävellen selkä suorana sen ali läpi elokuvan. Mowgli on täysin turha tekele, joka viihdyttää vain naurettavan surkeilla tehosteillaan.

Mowgli: The Legend of the Jungle sai ensi-iltansa Netflixissä perjantaina 7. joulukuuta.

Muropaketin uusimmat