Arvostelu Brendan Fraser ansaitsisi The Whalesta Oscarin – muuten elokuva on raivostuttavan keskinkertainen
The Whale yrittää pohtia syvällisiä, mutta lipsahtaa kliseiseksi melodraamaksi ja lähes saippuaoopperaksi.
Ensi-ilta: 3.3.2023
Alkuperäisnimi: The Whale
Ohjaus: Darren Aronofsky
Käsikirjoitus: Samuel D. Hunter
Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau, Ty Simpkins & Samantha Morton
Pituus: 117 minuuttia
Ikäraja: K12
Darren Aronofskyn vihdoinkin Suomeen saapuva The Whale on melkeinpä suora toisinto hänen vuoden 2008 The Wrestler -elokuvastaan.
Molempien päähenkilöt ovat traagisia, tyttärestään vieraantuneita miehiä, jotka eivät pysty lopettamaan heidät väistämättä tappavaa toimintaansa. The Wrestlerissä Mickey Rourken kehäraakki oli koukussa ammattiinsa showpainiin. The Whalessa Brendan Fraserin pahasti ylipainoinen englanninopettaja Charlie syö itseään hengiltä.
Venetsian elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saanut ja pitkin syksyä useilla elokuvafestivaaleilla esitetty leffa keräsi suosionosoituksia ja seisovia aplodeja. Jonkin sortin comebackin tekevä Fraser ansaitseekin kehut ja saamansa Oscar-ehdokkuuden.
Muilta osin elokuva ei pysty täyttämään odotuksia. Samuel D. Hunterin näytelmään pohjautuva The Whale on lähes raivostuttavan keskinkertainen itketysdraama.
Hunter vastaa myös käsikirjoituksesta, joka tuntuu keskeneräiseltä – melkein siltä kuin työryhmä olisi suljettu Charlien asuntoon alkuperäisen näytelmätekstin kanssa improvisoimaan sen pohjalta elokuva. Viikon mittaista ajanjaksoa Charlien elämässä käsittelevä teos yrittää sanoa jotain syvällisempää lukuisista aiheista, mutta raapaisee jokaisen kohdalla hädin tuskin pintaa.
Online-kursseja asunnostaan käsin opettava Charlie väittää oppilailleen kameransa olevan rikki. Sairaalloisen lihava, lähes 300 kiloa painava mies ei halua paljastaa miltä oikeasti näyttää. Niin sanotun läskipuvun käytössä on omat ongelmansa, mutta Fraserin muodonmuutos on toteutettu teknisesti uskottavasti. Perinteisen maskeerauksen lisäksi näyttelijää on tuunattu tietokonetehostein, joihin ei kiinnitä juurikaan huomiota. Massiivinen, pelottava, säälittävä ja tahallisesti ällöttäväkin jättiläinen näyttää lateksin alla oikealta ihmiseltä.
Asuntoonsa sulkeutuneen Charlien luona vierailee vain muutama ihminen. Sairaanhoitaja ja ystävä Liz (Hong Chau) yrittää pitää miehestä huolta. Kämppään sattumalta päätyvä nuori Thomas (Ty Simpkins) haluaa lähetyssaarnaajana pelastaa Charlien sielun.
Kylässä käy myös nyt melkein täysi-ikäinen Ellie-tytär (Sadie Sink), jota Charlie ei ole nähnyt kahdeksaan vuoteen. Yhden kohtauksen verran mestoilla mäkättämässä vierailee myös ex-vaino Mary (Samantha Morton).
Puolivalmiinoloisen käsikirjoituksen ainoa ongelma ei ole täysin vailla logiikka paikoilleen loksahtelevat palaset. Päähenkilöä lukuun ottamatta jokainen hahmoista on laiskasti kirjoitettu. Hahmot ovat ärsyttävän yksiulotteisia, kaukana oikeista ihmisistä ja heitä määrittää maksimissaan pari asiaa.
Esimerkiksi Ellie-tytär ei osaa tehdä muuta kuin teiniangstata, raivota tai saada itkukohtauksia. Charlie kyllä uskoo ja toistelee sitä, kuinka ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, mutta jälkikasvun naiivi kiukuttelu on sietämätöntä katsottavaa.
Liz-ystävä ei tee muuta kuin saarnaa, ja Samantha Mortonin esittämän ex-vaimon ainoa ominaisuus on olla alkoholisti. Ty Simpkinsin lähetyssaarnaaja-nuorukainen on ainoa suht siedettävä henkilö, mutta hahmon funktiona on vain kuljettaa simppeliä juonta eteenpäin.
The Whalen 1:33 -kuvasuhde tekee onnistuneesti Charlien asunnosta ahtaan ja klaustrofobisen luolan, jonka tunkkaisuuden melkein haistaa. Aronofskyn luottokuvaaja Matthew Libatiquen kamera liukuu hitaasti vankilaksi muuttuneessa murjussa, josta on kadonnut kaikki ilo Charlien poikaystävä Alanin tehtyä itsemurhan. Charlie hylkäsi perheensä aikoinaan Alanin takia.
Melkein kaikki elokuvan kohtaukset sijoittuvat samojen ruskeanharmaiden seinien sisälle. Aronofskyn hillitympi tyyli toimii, mutta kaikesta huomaa kertomuksen olevan alun perin näytelmä. Veikkaan The Whalen toimivan paremmin teatterin lavalla esitettynä.
Rasittavien hahmojen lisäksi heidän keskinäiset kytkynsä ovat osittain täyspöhköjä. En halua spoilata niitä, sillä aukikirjoitettuina ne vaikuttavat vielä vähemmän uskottavilta kuin valkokankaalla.
Fraser tekee lateksin alla hienon roolin. Charlie kauhistuttaa ja herättää sympatiaa. Misofoniasta kärsiviä varoitan ahmimiskohtauksista, joiden maiskutus- ja mässytysäänet eivät ole miellyttävää kuultavaa. Hengitys vinkuu ja rohisee, eikä lempeä jätti tahdo päästä edes tuolista ylös. Oikeaksi ja osittain hellyttäväksi ihmiseksi Charlie muuttuu Fraserin surumielisten silmien ansiosta, joista loistaa edelleen lapsenomainen kiinnostus ja viaton into.
Charlie on tietysti kaikkea muuta kuin viaton. Hän on satuttanut vaimoaan ja tytärtään hylkäämällä heidät rakastuttuaan nuorempaan oppilaaseensa. Charlie satuttaa jatkuvasti myös Liziä, joka yrittää vain auttaa. Myös Hong Chau tekee hienoa työtä Lizin roolissa, vaikka kässäristä löytyy vain yhden agendan ystävä.
Aronofskyn lukuisat ideat ja aiheet hukkuvat jonnekin loputtoman syyllisyyden ja toisten ihmisten loukkaamisen sekaan. Elokuvan hahmojen suhteet toisiinsa eivät ole terveitä. Hyvistäkin aikeista huolimatta lähes kaikki päätyvät satuttamaan toisiaan. Lopulta alkaa tuntua siltä, kuin kukaan ei olisi vastuussa. Teoilla on ja ei ole merkitystä. The Whale on kuin Schrödingerin valas.
Aitona leffasta välittyy lähinnä Charlien tuska, yksinäisyys, itseinho, masennus ja fyysiset vaikeudet. Ohjaaja onnistuu kyllä manipuloimaan katsojan kyynelehtimään Charlien puolesta, mutta myös miehen loputon usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen tuntuu päälleliimatulta. Ihmisen kykenemättömyys olla välittämättä koetetaan takoa perille Robert Simonsenin juustoisen musiikin avulla.
The Whale on periaatteessa pelkkää symbolismia ja harvinaisen hölmöä sellaista.
Charlien lempiainekirjoitus käsittelee Moby Dick -kirjaa. Päähenkilö on kuin jättimäinen rantautunut valas. Tämän enempää ei tarvitse vääntää rautalangasta, kiitos. Ainoan raikkaan tuulahduksen tunkkaiseen asuntoon tuo mukanaan Charlien ikkunalaudalla syömässä käymä lintu. Itsestään selvää metaforaa on turha alkaa avata.
Aiheet addiktiosta seksuaalisuuteen, uskonnosta pettämiseen sekä suvaitsemattomuudesta toisen syyttelyyn sekoittuvat jatkuvan riitelemisen ja huutamisen keskellä harmaaksi mössöksi. The Whale ei onnistu ottamaan kunnolla kantaa yhteenkään käsittelemäänsä asiaan.
Darren Aronofsky on edelleen loistava ohjaamaan näyttelijöitään ja manipuloimaan katsojan tunteita. Ohjaaja on kertonut kärsimyksestä kohti valaistumista kulkevan hahmon tarinan jo useita kertoja paljon paremmin. Brendan Fraserin Charlie liittyy The Whalessa vain joukon jatkoksi.
THE WHALE
”Syvällisiä miettivä The Whale lipsahtaa kliseiseksi melodraamaksi ja lähes saippuaoopperaksi. Brendan Fraserin upea näyttelijäntyö pelastaa silti paljon.”
