Arvostelu: DC:n Doom Patrol on yksi parhaita supersankarisarjoja koskaan

26.05.2019 11:46 | Aki Lehti

HBO Nordicissa Suomessa nähtävä Doom Patrol on aivan täyttä dadaa, jonka tunnelma on täysin samanlainen kuin sarjakuvissa.

DC Universe -suoratoistopalvelun Titans-sarja tuntui kelpaavan faneille, vaikkei se rehellisesti sanottuna ollutkaan kuin vähän parempi kuin sarjakuvakustantamon muiden hahmojen sarjat. Samassa palvelussa Yhdysvalloissa esitetty, nyt vihdoinkin myös Suomeen rantautunut Doom Patrol on jotain aivan muuta. Ei enempää eikä vähempää kuin mahdollisesti paras supersankariadaptaatio koskaan, ainakin tv:n puolella.

Ensimmäisen jakson alussa Alan Tudykin esittämä Mr. Nobody -pahis rikkoo saman tien neljännen seinän. Kertojaäänenä toimiva hahmo sanoo katsojalle: ”Oletteko valmiita supersankarisarjaan? Lisää supersankareita tv:ssä, juuri niitähän maailma tarvitsee. Ole rehellinen. Hirttäydyitko jo?”

Myöhemmin hahmo jatkaa: ”Kriitikot, mitä ne tietävät. Ne taatusti vihaavat tätä sarjaa.”.

Sori nyt vaan Mr. Nobody, mutta olet väärässä. Minä rakastan tätä sarjaa ja myös sinua, senkin näsäviisas ilkiö. Rakastan myös Doom Patrol -sarjakuvia, erityisesti 1990-luvun alussa julkaistuja Grant Morrisonin kirjoittamia surrealistisia tarinoita, joista tv-versio ammentaa suurimman osan ideoistaan ja juonenkäänteistään.

Tv-sarjan pitäisi tietysti seistä omilla jaloillaan ja toimia myös ilman lähdemateriaalin tuntemista. Siinä Doom Patrol onnistuu, mutta sarjasta saa todella paljon enemmän irti jos Morrisonin sarjakuvat ovat tuttuja.

Doom Patrol teki ensiesiintymisensä sarjakuvan sivuilla jo vuonna 1963. Jo tuolloin sen päähenkilöt olivat mahdollisimman omituisia, supervoimilla varustettuja hylkiöitä. Alkuperäiskööristä sarjassa ovat mukana Cliff Steele, eli Robotman (Brendan Fraser), Rita Farr, eli Elasti-Girl (April Bowlby), Larry Trainor, eli Negative Man (Matt Bomer) ja ryhmän johtaja ja suojelija Niles Caulder (Timothy Dalton). Lisäksi mukaan on isketty alun perin Teen Titans -lehden sivuilta tuttu Cyborg (Joivan Wade) ja Morrisonin luomus Crazy Jane (Diene Guerrero).

Kaikki hahmoista ovat enemmän tai vähemmän itsesäälissä vellovia surkimuksia, jotka ovat todella kaukana perinteisistä supersankareista. Esimerkiksi Fraserin loistavasti esittämä Robotman oli alun perin menestynyt kilpa-ajaja, joka joutui onnettomuuteen. Hän on edelleen elossa ainoastaan Daltonin esittämän nerokkaan Caulderin ansiosta, joka siirsi hänen aivonsa robottikroppaan. Mahdollisimman rumassa peltipurkissa jumissa olevalla hahmolla ei ole tuntoaistia, sukuelimiä, eikä hän pysty esimerkiksi syömään. Kaikki ihmisen normaalit tunteet ja himot ovat kuitenkin tallella.

Crazy Janen pään sisällä asuu 64 eri persoonallisuutta, joilla kaikilla on erilaiset supervoimat. Jane ei kuitenkaan voi hallita milloin kukin persoonista ottaa ohjat käsiinsä.

Heille ja muille yhtä surullisille hahmoille kodin, suojan sekä tukea ja turvaa tarjonnut Caulder kuitenkin katoaa. Hänen etsintänsä toimii sarjan perusjuonena, mutta mukana on melkoinen määrä erilaisia seikkailuita. Doom Patrol on ehdottomasti aikuisille suunnattu sarja, sillä mukana on ääriväkivaltaa ja gorea, rumaa kielenkäyttöä ja paljasta pintaa. Myös sarjan suoraan Morrisonin sarjiksista lainattu surrealistinen tyyli ja kerronta menee taatusti yli hilseen nuoremmilta katsojilta.

Doom Patrol onnistuu itkettämään ja naurattamaan. Se on rakenteeltaan totaalinen sekasotku, mutta täysin tahallisesti. Jatkuva metatason kikkailu, outoilu, dadaismi, omituinen ja usein todella huono huumori kuitenkin toimivat. Kaikkeen kahjouteen on onnistuttu sekoittamaan myös juuri sopivasti draamaa. Vaikka ”sankarit” ovat oikeastaan toinen toistaan ärsyttävimpiä kitisijöitä, niin heistä huomaa välittävänsä jo muutaman jakson jälkeen. Sarjan puolivälin jälkeen sukelletaan kirjaimellisesti niin syvälle hahmojen päiden sisälle, että huomasin kyynelehtiväni pääosin aivan mielipuolisen tarinan parissa.

Se on melkoinen saavutus sarjalta, jossa sankarimme päätyvät esimerkiksi koko kaupungin kera aasin sisälle, josta he pääsevät luonnollisesti pakoon peräpään kautta. Ja jos päähenkilöt eivät ole tarpeeksi kummallisia, niin sivuhahmoina nähdään muun muassa elävä katu Danny the Street ja Flex Mentallo, maailman pienimpiin pöksyihin pukeutuva karpaasi, joka pystyy muokkaamaan todellisuutta vain lihaksiaan jännittämällä.

Doom Patrolin ensimmäinen 15. jaksosta koostuva kausi on oikeastaan vain todella pitkä hahmojen esittely, mutta toisin kuin vaikkapa Netflixin Marvel-sarjat se ei junnaa paikoillaan. Jatkuvan juonen lisäksi melkein jokainen jaksoista sisältää jonkin sarjakuvista tutun seikkailun tai mielipuolisen idean. Doom Patrolin perusjuoni etenee todella hitaasti, mutta se ei haittaa. Toinen toistaan kahjompia juonenkäänteitä riittää välillä vähän liikaakin, mutta itsetietoinen sarja onnistuu kääntämään senkin edukseen. Enemmän on enemmän ja mielummin överit kuin vajarit, sillä sarja on sitä parempi mitä mielipuolisemmaksi meno muuttuu.

Doom Patrol tuskin jättää ketään kylmäksi, sillä se on todennäköisesti sarja jota joko diggaa yli kaiken tai ei. Outoilu pelkän outoilun vuoksi ärsyttää taatusti osan katsojista raivon partaalle. Itse en löydä tästä juuri muuta kritisoitavaa kuin jatkuvan kiroilun, joka on suurilta osin tarpeetonta. Se, ettei kyseessä ole todellakaan lasten sarja tulee selville ilmankin.

Itselleni tämä on ensimmäinen kerta koskaan kun sarjakuviin perustuvan tv-sarjan maailma ja tunnelma on täysin samanlainen kuin lähdemateriaalissa. Sarjaa katsoessani tunsin olevani samassa paikassa kuin sarjiksia lukiessani, maailmassa jossa Pariisi voi kadota koska tahansa maailmankartalta, päätyen maalauksen sisään ja Animal-Vegetable-Mineral Man on aivan tavallinen pahis.

Ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä, että Doom Patrol on paras supersankariadaptaatio koskaan. Sarjan kaikki jaksot tulivat tarjolle HBO Nordiciin 25. toukokuuta.

Muropaketin uusimmat