Arvostelu Kotimaisen (Pri)sonsin K18-väkivaltaa on alleviivattu ihan syystä – juuri muuta tarjottavaa elokuvalla kun ei ole
Kuva: © Bright Fame Pictures
Kotimainen synkkyys räjähtää kasvoille findie-tuotannon uudessa toimintaelokuvassa (Pri)sons.
Ensi-ilta: 9.2.2024
Alkuperäisnimi: (Pri)sons
Ohjaus: Esa Jussila
Käsikirjoitus: Esa Jussila
Pääosissa: Jere Saarela, Katriina Rajaniemi, Jarmo Pukkila, Ari Savonen & Veera W. Vilo
Pituus: 100 minuuttia
Ikäraja: K18
Kotimainen (Pri)sons myy itseään Suomen kenties väkivaltaisimpana elokuvana, mitä markkinoinnissa on jaksettu korostaa kaiken muun yli. Tekijöiden oma epävarmuus virkkeen todenperäisyydestä on silti varsinaista väitettä huvittavampi lisä, aivan kuin omaan tuotokseen ei olisi ollut täyttä luottoa. Silti teattereihin saapuvassa uutukaisessa kyllä riittää verta ja väkivaltaisuuksia, vaan onko rainalla tämän lisäksi mitään muuta annettavaa, onkin sitten eri kysymys.
Findie-piireistä tunnetun Esa Jussilan ohjaama ja käsikirjoittama (Pri)sons seuraa vankilasta kotiutuvaa Juhaa (Jere Saarela), joka palkataan portsariksi paikallisten hämärämiesten ylläpitämään ilotaloon. Mutta kun salaperäiset tappajat hyökkäävät rakennukseen, muuttuu ensimmäinen duunipäivä asteen tappavammaksi selviytymistaistoksi.
Kuva: © Bright Fame Pictures
Keep It Simple
Esa Jussilan omien sanojen mukaan (Pri)sons on ”rakkauskirje videodivareiden hämärimmistä nurkista löytyneiden genre-elokuvien suuntaan”. Ilkeästi jatkettuna myös elokuvan toteutus noudattaa pitkälti samaa linjaa noiden unohduksiin vajonneiden tuotosten kanssa, mutta ainakin lopputulos on uskollinen rähjäisille juurille. Toisaalta tätä ei edes yritetä peitellä, sillä vaikka juoni mysteerin sisältääkin, on tekijöiden fokus selkeästi verenvuodatuksessa mitä moninaisin keinoin.
Taustalla roikkuva tarina veljeksistä (Ari Savonen ja Jarmo Pukkila) ja hiljalleen paljastuva totuus ilotalon todellisuudesta on oikeastaan jopa liian monimutkainen elokuvan tarpeisiin, vaikka syvyydestä sen osalta ei voidakaan puhua.
(Pri)sons toimisikin todennäköisesti paljon paremmin aivan puhtaana kosto- ja selviytymisrainana, jossa ihmisarvolla ei ole merkitystä näyttävää tehostesuihkua enempää. Sen sijaan Jussila pyrkii tekemään hahmoistaan tuntevia ja katuvia ihmisiä, joita niin pääosin amatööritaustaiset näyttelijät kuin käsikirjoitus eivät onnistu lunastamaan.
Kuva: © Bright Fame Pictures
Kaupungin kesäteatteri esittää
(Pri)sons ei onneksi suotta kuluta katsojan aikaa, vaan käynnistää toiminnan miltei välittömästi ovien avattua. Markkinointipuheille uskollisesti elokuvassa riittää runsaasti toimintaa ja verta, kun hahmot yksi toisensa jälkeen kokevat verisen lopun. Tehosteiden osalta luvassa on ainakin näin Suomen mittakaavalla varsin näyttävää touhua, vaikka koreografisesti tappokohtaukset eivät juuri päätä huimaa. Pääpaino onkin paikoin jopa sadistisessa läträyksessä, joskin rapakon takaisten genresisarusten iljettävyyden sijaan meno muuttuu useimmiten tahattoman huvittavaksi kuin niinkään shokeeraavaksi.
Silti tehostepuoli on elokuvan parasta, ellei jopa ainoaa, antia.
Tavallaan (Pri)sons kätkee sisäänsä siemenen jostain aavistuksen paremmasta elokuvasta, mutta sellaiseksi se ei kuitenkaan kertaakaan kohoa. Ja kun puhun paremmasta, tarkoitan esikuvina toimineiden eksploitaatiorainojen tasoa. Yksi isompi ongelma on puhtaasti elokuva rytmityksessä ja leikkauksessa, jotka vesittävät usein jopa ajatustasolla toimivat kohtaukset kokonaan. Liian usein kamera jää muutamaksi sekunniksi liikaa odottamaan vaihtoa tai punchlinea, mikä tuhoaa kohtausten draivin tai mahdollisen tunnelman totaalisesti.
Joten vaikka (Pri)sons lopulta osoittautuisikin Suomen väkivaltaisimmaksi elokuvaksi, se ei riitä korvaamaan elokuvan muita heikkouksia. Luultavasti vieläkin rehdimpänä väkivaltaviihteenä ilman turhia juonielementtejä toteutus olisi aavistuksen antoisampi kokemus, mutta tällöinkin kameran takana tehdyt päätökset jäisivät edelleen elämään.
(PRI)SONS
”Väkivaltaisessa amatöörileffassa kytee siemen, joka ei pääse itämään.”
