Arvostelu | Lost Boys todellakin ansaitsee K18-ikärajan – Uusi huumedokumentti on jopa Reindeerspottingiakin rankempi ja ahdistavampi

24.09.2020 19:50 | Aki Lehti

Reindeerspotting-leffan päähenkilön kuolemaa selvittävä ohjaaja Joonas Neuvonen vie katsojan todella synkkään paikkaan, oman mielensä sopukoihin.


Ensi-ilta: 25.09.2020.
Alkuperäisnimi: Lost Boys
Ohjaus: Joonas Neuvonen ja Sadri Cetinkaya
Käsikirjoitus: Joonas Neuvonen, Sadri Cetinkaya ja Venla Varha
Pääosissa: Jani Raappana, Joonas Neuvonen
Pituus: 99 minuuttia
Ikäraja: K18


Moni dokumentti itkettää, naurattaa tai ahdistaa katsojan samaistuessa sen henkilöihin tai aiheisiin. Reindeerspotting-elokuvan jatko-osa Lost Boys aiheuttaa myös monia tunteita, mutta lopulta päällimmäisenä on kiitollisuus siitä, ettei ole oikeasti joutunut kokemaan ja pohtimaan samoja asioita kuin sen ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja Joonas Neuvonen.

Syyllisyyttä, häpeää, surua ja ahdistusta ehkä liiankin yksityiskohtaisesti esittelevä Lost Boys vie väkisin mukanaan päihderiippuvaisten ihmisten maailmaan, vielä huomattavasti ensimmäistä elokuvaa syvemmälle ja paremmin toteutettuna.

Rovaniemeläisistä narkkareista kertova vuoden 2010 Reindeerspotting oli katsojaennätyksiä rikkonut jättihitti, kohuelokuva joka esitteli suonensisäisten huumeidenkäyttäjien arkea, joidenkin mielestä jopa liian yksityiskohtaisesti. Sen tekeminen kesti noin seitsemän vuotta, Neuvosen ja toisena leikkaajana toimineen Sadri Cetinkayan kaivaessa satojen tuntien kuvamateriaalin seasta elokuvan, joka kertoi kunnon tarinan. Päähenkilöksi valikoitui Jani Raappana, joka kärsi vankeustuomiota Reindeerspottingin vihdoin saadessa ensi-iltansa.

Hän vapautui pian elokuvan ilmestymisen jälkeen ja lähti Neuvosen sekä heidän yhteisen ystävänsä Antin kanssa reissulle Kaukoitään. Kolmikko sekoili, käytti huumeita ja maksullisten naisten palveluita niin Thaimaassa kuin Kambodžassa.

Touhu lähti lapasesta. Neuvonen palasi Suomeen ja reissua jatkaneista Antti katosi ja Jani kuoli. Paikallinen poliisi kertoi Raappanan tappaneen itsensä, mutta murha ei ole poissuljettu vaihtoehto.

Lost Boys on kymmenen vuoden tulos, joka liikkuu kolmella eri tasolla. Se näyttää Reindeerspottingin ensi-illan jälkeen matkalla olevien kolmen nuoren miehen huuruista hörhöilyä, Neuvosen lähes epätoivoista yritystä löytää Janin kuoleman jälkeen kadonnut Antti, sekä ohjaajan vankeusvuosia. Vankilakohtaukset ovat tietysti jälkikäteen lavastettuja, mutta muu materiaali on kuvattu jo kymmenisen vuotta sitten. Ohjaajan huumekaupasta saamat vankeusrangaistukset viivästyttivät elokuvan valmistumista.

Reindeerspotting oli intiimi ja pienimuotoinen kotivideoista kasattu elokuva. Lost Boysissa on ollut alusta asti mukana ulkopuolinen tuottaja ja se on tehty suuremmalla budjetilla. Leikkaajina ja käsikirjoittajina toimivat Neuvosen lisäksi myös Venla Varha ja Cetinkaya, joka on tällä kertaa myös toinen ohjaajista. Lopputulos on elokuvamaisempi, esitellen päähenkilöidensä maailmaa silti vielä aiempaakin syvällisemmin ja henkilökohtaisemmin. Dokumentti on hetkittäin hankalaa, jopa vastenmielistä katsottavaa.

Tarinana se on Neuvosen täysin subjektiivinen tulkinta tapahtumista – ensimmäisen elokuvan menestyksestä, Janin kuolemasta ja hänen siitä potemastaan syyllisyydestä, Antin katoamisesta sekä hänen ja totuuden etsimisestä Kambodžasta.

Dokkarin pääpaino on Neuvosen toisessa reissussa, jolloin hän yrittää löytää Antin ja selvittää kuka Janin mahdollisesti tappoi. Reindeerspottingiin verrattuna leffa on tyylitelty, mutta silti inhorealistinen. Se hätkähdyttää, sillä kovien huumeiden käytön lisäksi mukana on esimerkiksi seksiä maksullisten naisten kanssa, joissa nähdään sensuroimattomia lähikuvia penetraatiosta. Neuvonen päätyy kameransa kanssa myös slummeihin, joista on poimittu mukaan kuvia karmeista olosuhteista ja ihmiskohtaloista.

Kuvamateriaali on ällöttävää, jopa groteskia, mutta silti leffa ei tunnu siltä, että se haluaisi olla vain mahdollisimman raflaava. Sen tarina on totta ainakin tekijälleen, niin tyyliltään kuin rumilta yksityiskohdiltaan, joten sellaisena se on kerrottava. Miehen paranoia ja pelko kasvavat reissun aikana ja tarttuvat myös katsojaan.

Ohjaaja painii omatuntonsa kanssa, mutta hänen näkökulmastaan kerrottuna omat huumerikokset tapahtuvat ikään kuin tyhjiössä, aivan kuin niillä ei olisi vaikutusta mihinkään. Ystävänsä Janin paluu kovien huumeiden käyttäjäksi tuntuu olevan lähinnä suomalaisen yhteiskunnan, oikeuslaitoksen ja vankilan vika. Lost Boys toimiikin dokumenttina sen tyylin ja tarinankerronnan takia, ei esittämiensä mielipiteiden tai henkilöidensä tekojen oikeutusten vuoksi.

Neuvonen on lähtenyt tekemään dokkaria yhdestä kuolleesta ja toisesta kadonneesta ystävästään, mutta päätyy itse päähenkilöksi, vaikka onkin melkein koko ajan kameran takana. Se kertoo tekijästään todella paljon, huomattavasti enemmän kuin ensimmäinen osa paljasti Raappanasta. Kaukoidän slummit, pimeät kujat ja kuppilat sekä huumepiirit ovat pelottavia, mutta elokuvan synkin paikka löytyy ohjaajan oman pään sisältä.

Kertojaäänen käyttö tuntuu aluksi oudolta ratkaisulta, mutta ilman sitä sukellus Neuvosen mielen sopukoihin olisi mahdotonta. Pekka Strangin monologi ei niinkään selitä valkokankaan tapahtumia, vaan avaa Neuvosen mielenmaisemaa osittain tajunnanvirtamaisella pohdinnalla.

Reindeerspotting oli kevyttä kamaa Lost Boysiin verrattuna, joka saa katsojan voimaan pahoin. Tällä kertaa K18-ikäraja on oikeasti ansaittu.

LOST BOYS

”Lost Boys on uskalias ja omaperäinen dokumentti, jonka ohjaaja näyttää ja paljastaa asioita, joista ei yleensä puhuta ääneen, ei ainakaan julkisesti.”

Muropaketin uusimmat