Arvostelu | Them-kauhusarja on pahimmillaan oksettavan karmeaa katsottavaa

08.04.2021 09:37 | Aki Lehti

Kymmenestä jaksosta koostuva Them-sarja kannattaa katsoa kaikessa rauhassa, sillä putkeen tuijotettuna sen ahdistus ja hirveydet ovat liikaa. 

Amazon Prime Videon Them-kauhusarja käsittelee nykyhetken ongelmia ja rasismia Yhdysvalloissa 1950-luvun Comptonin pastellisävyiselle esikaupunkialueelle sijoittuvan tarinan kautta. Sarjaa voi suositella lähinnä 1970-luvun eksploitaatioelokuvien ja rankan kauhun faneille, sillä se on pahimmillaan oksettavan karmea, näyttäessään kuvottavia raiskauksia, murhia ja ääriväkivaltaa.

Kauhusarjaksi Them ei ole kovin pelottava, vaan ennemminkin järkyttävä. Päähenkilöiden kokemat kauheudet sekä henkinen ja fyysinen väkivalta tuntuvat hetkittäin testiltä, jolla selvitetään kuinka paljon katsoja kestää.

Little Marvinin luomassa ja yhdessä Lena Waithen kanssa tuottamassa kauhuantologiassa Emoryn tummaihoinen perhe muuttaa Comptoniin, joka oli 1950-luvulla valkoisten asuttama alue. Them on kuin sekoitus Suburbicon– ja Hohto-elokuvia sekä American Horros Story -sarjaa, joka ei anna katsojalle hetkenkään hengähdystaukoa.

Valkoihoiset asukkaat tekevät mielipiteensä selväksi heti Emoryn perheen muuttaessa uuteen kotiinsa. Tekohymy kasvoilla toisiaan tervehtivät rasistit kokoontuvat ensimmäisena iltana perheen talon ulkopuolelle, huudattaen musiikkia häiritsevän lujalla, tuijottaen kämppään sisälle ja laukoen solvauksia.

Them-sarjan kauhuelementit ovat sekä todellisia että yliluonnollisia. Kaikki sen päähenkilöt ovat kokeneet henkisiä tai vähintään fyysisiä traumoja ja lisää on luvassa. Sarja kertoo kymmenen päivän mittaisen tarinan, mutta sisältää myös paljon takaumia perheen menneisyyteen ja aina 1800-luvun puolelle asti.

Emoryn perheen aiemmin kokemat hirveydet paljastetaan kunnolla vasta sarjan edetessä. Ensimmäinen jakso esittelee Henry-isän (Ashley Thomas) työpaikalla kokeman rasismin, hänen ollessaan firman ainoa tummaihoinen insinööri. Lucky-vaimoa (Deborah Ayorinde) vainoavat sekopäiset valkoihoiset kotiäidit. Vanhempi tytär Gracie (Melody Hurd) on puolestaan koulunsa ainoa musta oppilas. Pieni Ruby-tyttö (Shahadi Wright Joseph) joutuu katsomaan kaikkea vierestä, samalla kun hänen kirjoista lukemiensa tarinoiden kauheudet alkavat manifestoitua todellisiksi.

Them kaahaa läpi niin isän sotatraumojen, läheisten kuoleman, häirinnän, slummiutumiseen johtavan kaupunkisuunnittelun lähtökohtien, koston ja vihan. Katsojaa koetellaan kiduttamalla Emoryja kaikilla mahdollisilla tavoilla. Katselukokemus on kaikkea muuta kuin miellyttävä, eikä sarja tarjoa kauhukertomuksen yleensä antamaa perinteistä adrenaliinipaukkua, vaan muuttuu sarjan edetessä yhä vastenmielisemmäksi.

Them-sarja näyttää todella komealta pastellisävyissään, joiden takaa paljastuu jotain aivan muuta. Näyttävän komeasti suunnitellut kauheudet tapahtuvat viimeiseen asti mietityissä lavasteissa, eikä sarja kaihda käyttää lukemattomia perinteisestä poikkeavia kuvakerronnan keinoja, jotka kehnommassa tekeleessä olisivat pelkkää kikkailua.

Näyttelijöistä loistavat erityisesti vanhempia esittävät Thomas ja Ayorinde, jotka joutuvat loppua kohden täysin epäinhimillisen rääkin kohteiksi. Alison Pill tekee umpirasistisesta Betty-naapurista taitavasti todella halveksuttavan hahmon.

Sarjan karmein jakso löytyy puolivälin tienoilta. Janicza Bravon ohjaama Covenant I -episodi ei ole yliluonnollista kauhua, vaan sen hirveyksistä vastaavat ihmiset. Jakso tuo mieleen Kellopeliappelsiinin ja Michael Haneken Funny Games -elokuvan. Jakso etenee tyyli edellä, eikä keskity perinteiseen tarinankerrontaan, ollen silti oksettavinta mitä tv-sarjassa on nähty todella pitkään aikaan. Sarjan kauhuun ei voi muutenkaan reagoida nauramalla, mutta tämän jakson sadistinen kidutus ja seksuaalinen väkivalta eivät anna lainkaan armoa. Jakson leikkaus ja äänimaisemat vain alleviivaavat sen epäinhimillistä rumuutta.

Viimeistään tässä vaiheessa lienee selvää, ettei sarjaa todellakaan voi suositella herkimmille, sillä kyseinen episodi oli melkein liikaa kauhufanillekin. Vastaavia kohtauksia on tarjolla useita, mutta lyhyempinä pätkinä.

Sarjan jaksoista parhaiten toimivat lyhimmät. Niiden pituudet vaihtelevat reilusta puolesta tunnista noin tuntiin. Them kieputtaa kertomustaan ees taas ajassa, nostaen eri henkilöt vuoronperään pääosaan. Ei-kronologinen kerronta toimii, vaikka välillä käydään jopa 1880-luvun puolella, jotta Yhdysvaltojen rasismin historiaa aukeaa paremmin ja näyttää miksi se on juurtunut niin syvälle yhteiskuntaan. Monimutkaisen tarinan kyydistä tipahtaa helposti, mutta silti sarja olisi ehkä toiminut paremmin jakso per viikko -tahtiin esitettynä.

Putkeen tuijotettuna lähemmäs kymmenen tuntia sadistista ääriväkivaltaa, raiskauksia, kidutusta ja pikkuvauvojen murhia on yksinkertaisesti liikaa. Suosittelen katsomaan Themin pienemmissä pätkissä, jolloin kamaluudet tuntuvat taatusti juuri niin hirveiltä kuin on tarkoitus, mutta niihin ei ehdi turtua. Pieni valonpilkahdus tai vähän kevyempi hetki edes silloin tällöin ei olisi ollut pahitteeksi.

Sarjan hahmojen henkilökohtaiset traumat esitetään karmivan hyvin toteutettuina, mutta loputon rääkki muuttuu putkeen katsottuna turhan itsetarkoitukselliseksi. Kertomus lukuisine juonikuvioineen toimii kokonaisuutena ja loppu sitoo kaikki langat taitavasti yhteen.

Them on kaikessa karmeudessaan hyvä sarja, täynnä visuaalisesti komeita kauheuksia, joiden katsomisesta tulee pahimmillaan oksettavan huono olo.

Sarjan ensimmäisen kauden kaikki kymmenen jaksoa tulevat tarjolle Amazon Prime Videoon huomenna 9. huhtikuuta.

Muropaketin uusimmat