Arvostelu: True Detectiven kolmas kausi on melkein yhtä hyvä kuin ensimmäinen

13.01.2019 11:41 | Aki Lehti

HBO:n True Detective -sarja ei tarjoa mitään uutta, mutta kierrättää 1. kauden ideoita taitavasti.

True Detectiven luoja ja käsikirjoittaja Nic Pizzolatto on onneksi saanut työstää antologiasarjansa kolmatta kautta kaikessa rauhassa. Hienon ensimmäisen kauden jälkeen hänellä oli ideoita vaikka kuinka paljon, jotka hän iski ilmeisesti suunnilleen kaikki turhan kiireellä kasattuun kakkoskauteen, saaden aikaan sekasotkun jossa ei ollut oikein mitään tarttumapintaa.

True Detectiven kolmas kausi päätyy kierrättämään ensimmäisen ideoita ja rakennetta, jopa vähän liikaakin. Mahershala Alin ja Stephen Dorffin tähdittämä kahdeksanosainen kausi on silti viiden jakson perusteella hienoa televisiota, joka yltää melkein ensimmäisen tasolle. Aika on jälleen tasainen ympyrä, jonka tapahtumista ihmismieli poimii ja muistaa asiat vain valikoidusti.

Juoni on jälleen mahdollisimman simppeli, sillä Pizzolatto rakentaa teoksensa taas henkilöhahmojen varaan taitavien näyttelijöiden avulla. Tällä kertaa tapahtumapaikkana on synkän sateinen Arkansas, jossa kaksi lasta katoaa 1980-luvun alussa. Rikosta ratkovat Alin esittämä Wayne Hayes ja Dorffin näyttelemä Roland West, tuttuun tyyliin toisistaan mahdollisimman paljon ihmisinä eroava etsiväkaksikko.

Molemmat ovat Vietnam-veteraaneja, mutta sota näyttää jättäneen jälkensä vain Hayesiin. Tärkeissä rooleissa ovat myös Scoot McNairy ja Mamie Gummer kadonneiden sisarusten vanhempina, sekä kirjailijan urasta haaveileva paikallinen opettaja Amelia (Carmen Ejogo).

Kolmas kausi esittelee tyylinsä jo ensimmäisen viiden minuutin aikana. Tarina hyppii jälleen edestakaisin kolmessa eri ajassa. 1980-luvun katoamistapauksen tutkiminen aloitetaan uudelleen 1990-luvun puolella, jolloin Hayes on päätynyt naimisiin Amelian kanssa, joka kirjoittaa rikoksesta kirjaa. Vuonna 2015 etsivä on jo pidempään eläkkeellä ollut muistisairas vanhus, joka yrittää palauttaa menneet tapahtumat mieleensä aiheesta dokumenttia tekevän kuvausryhmän kameran edessä. Hetkittäin ajan- ja paikantajun kokonaan kadottava vanha herra palaa tutkimaan tapausta luettuaan vihdoinkin nyt jo edesmenneen vaimonsa menestyskirjan.

Vaikka mukana on useita upeita näyttelijöitä, niin True Detective on tällä kertaa yhden miehen show. Päällisin puolin kauden keskiössä on rikos ja sen ratkaisu, mutta pääosassa on silti Alin esittämän Waynen päänsisäiset konfliktit, ajan kuluminen ja se mitä valikoiva mielii muistaa menneestä. 1980-luvulla miestä määrittävät hänen kokemansa rasismi ja sota, vuonna 2015 mielestä katoavat muistot ja 1990-luvulla hänen auktoriteettivastaisuutensa ja jääräpäisyytensä olla toimimatta protokollan mukaan.

Alin näyttelijänsuoritus on kaunista katsottavaa. Hänen esittämänään Waynen suurin ongelma näkyy miehen kasvoilta koko ajan – hän pitää asiat patoutuneina päänsä sisälle silloinkin kuin niiden sanominen ääneen tuottaisi taatusti positiivisen lopputuleman. Hahmo tuntuu saavan voimaa kiukustaan, jota hän ei päästä kunnolla purkautumaan juuri koskaan. Vanhuksenakin hän käy kamppailuaan vain sisäisesti, vaikka onkin laskenut suojamuurejaan jonkin verran.

Alin taitavaan työskentelyyn kiinnittää jopa vähän liikaakin huomiota, silloinkin kun kohtaus keskittyy muihin hahmoihin. Dorff pääsee pitkästä aikaa esittelemään parasta osaamistaan, vaikka West on turhankin tuttuun True Detective -tyyliin kunnon äijä.

Myös Ejogo esittää Ameliaa taidolla, vaikka Pizzolatto ei edelleenkään osaa kirjoittaa aidon oloisia naishahmoja. Vaikka uusi kausi apinoikin häpeilemättä ensimmäistä, niin Matthew McConaugheyn esittämän Rust Colen höpinöitä siitä kuinka aika on tasainen ympyrä ei sentään kehdata toistaa, vaikka koko kausi kietoutuukin jälleen saman idean ympärille.

Pizzolatto esittelee Amelian opettajahahmon kesken koulutunnin, jossa käsitellään Robert Penn Warrenin runoa nimeltään Tell Me a Story, joka aukeaa ”The name of the story will be Time / But You must not pronounce its name” -säkeen kautta.

Myös tunnelma on tuttu, uhkaava silloinkin kun kuvasto on arkista ja syvemmälle mentäessä mukavan painostava. Tällä kertaa ainakaan viiden ensimmäisen jakson aikana ei edes kiusoitella yliluonnollisilla elementeillä. Unien ja vanhan Hayesin temppuilevan mielen kautta tarjotaan kuitenkin taas surrealistista kuvastoa.

Suurin syy miksi uudet jaksot eivät kohoa aivan alkuperäisten tasolle löytyy kuitenkin ohjaajasta. Ensimmäisen kauden ohut tarina tuntui syvemmällisestä ja häiriintyneemmältä kuin olikaan jokaisen jakson ohjanneen Cary Joji Fukunagan upean ahdistavien kuvien ansiosta. Kolmaskin kausi näyttää hienolta, mutta usean eri ohjaajan käsissä se ei nouse mestarillisen kauniiksi.

True Detectiven kolmas kausi on silkkaa neroutta toiseen verrattuna ja melkein yhtä hyvä kuin ensimmäinen, mutta vain jos turhankin tuttu tyyli ja toimivien kikkojen toisto ei häiritse liikaa.

True Detective jatkuu HBO Nordicilla huomenna maanantaina 14. tammikuuta.

Muropaketin uusimmat