Arvostelu Uusi Nälkäpeli on Jennifer Lawrencen elokuvien rinnalla onttoa kolinaa

Nälkäpeli-elokuvien esiosa Balladi laululinnuista ja käärmeistä sukeltaa nuoret toisiaan tappamaan laittavan pelin alkuhetkiin ja kertoo myöhemmin Panemin tyrannimaisena presidenttinä tunnetun Coriolanus Snow’n syntytarinan.

Ensi-ilta: 17.11.2023
Alkuperäisnimi: The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes
Ohjaus: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Michael Lesslie & Michael Arnt, perustuu Suzanne Collinsin romaaniin
Pääosissa: Tom Blyth, Rachel Zegler, Viola Davis, Peter Dinklage & Jason Schwartzman
Pituus: 157 minuuttia
Ikäraja: K12

Suzanne Collinsin supersuositusta Nälkäpeli-trilogiasta tehtiin Jennifer Lawrencen tähdittämä neliosainen elokuvasarja  2010-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 2020 Collins kirjoitti tarinalleen esiosan. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä sijoittuu 64 vuotta ennen alkuperäisten Nälkäpeli-tarinoiden tapahtumia ja ottaa keskushahmokseen Coriolanus Snow’n, joka Katniss Everdeenin osallistuessa Nälkäpeliin toimi Panemin julmana presidenttinä. Alkuperäisissä elokuvissa hahmoa esitti Donald Sutherland.

Elokuvassa nuori ja kirkasotsainen Coriolanus (Tom Blyth) on yhteiskunnallisesti merkittävän, mutta rutiköyhän suvun vesa, joka yrittää pitää yllä menestyksen illuusiota. Valmistuttuaan opinahjostaan hänet määrätään ohjaajaksi Nälkäpeliin osallistuvalle Vyöhyke 12:n tribuutille, Rachel Zeglerin esittämälle Lucy Gray Bairdille.

Lapset toisiaan tappamaan laittava ja sillä tavoin valtakunnan kapinaa kurissa pitämään pyrkivä Nälkäpeli ei tässä vaiheessa ole vielä samanlainen kansakuntaa kiihottava esitys kuin Katniss Everdeenin aikana. Tappoalue on pelkkä kivinen areena aseineen, ja peli yleensä suhteellisen nopeasti ohi. Pelin taustapiruina toimivat tohtori Gaul (Viola Davis) ja Casca Highbottom (Peter Dinklage) pyrkivätkin kehittämään uusia tapoja pitää kiinni yleisöstä.

Sähäkkänä laululintusena tunnettu Lucy Gray ja teräväpäinen Coriolanus tarjoavat tämän heille. Samalla kaksikon välille viriää löyhä ystävyys kummankin pyrkiessä hyötymään mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta mahdollisimman paljon.

Kuva: Murray Close © 2022 Lionsgate

Hattara on vaihtunut harmaan sävyihin

Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on aiheensa vuoksi samalla tavalla synkkä kuin alkuperäisetkin elokuvat. Siinä missä Katnissin aikana Panemin pääkaupunki Capitol kylpee väreissä ja hattarassa, Lucy Grayn aikana muutama vuosikymmen aiemmin se on vielä sodasta toipuva ja pääasiassa harmaan sävyihin puettu.

Itse Nälkäpeli ei ole elokuvassa vielä suuri spektaakkeli, vaan pelkästään nuorten lahtaamiseen ja sen myötä kapinamieltä tukahduttamaan tarkoitettu näytös. Kilpailijoita ei esitellä yleisölle vielä samaan tapaan, vaan heitä pidetään vangittuina eläintarhamaisissa olosuhteissa ja talutetaan sen jälkeen areenalle tappamaan toisensa.

Tässä mielessä Balladi laululinnuista ja käärmeistä ottaa tosi-tv:n ensiaskeleita, kun pelin kehittäjät suunnittelevat areenalle uusia, näyttävämpiä kuolintapoja. Keskeisintä on oivallus, että katsojat voivat valita osallistujista oman suosikkinsa ja tukea tätä pelin aikana, jolloin kisa saadaan kestämään hieman normaalia pidempään.

Elokuvan tuotantosuunnittelu on ensiluokkaista, mikä korostuu jälleen tarinan kontrasteissa. Pääkaupunki Capitol muistuttaa harmaassa jylhyydessään sodan jälkeistä Eurooppaa ja sen pöyhkeilevissä asukkaissa alkaa olla niitä arrogantteja piirteitä, mitkä räjähtivät silmille edellisissä Nälkäpeli-elokuvissa. Köyhänä hiilentuottaja-alueena tunnettu Vyöhyke 12 taas puolestaan on ehkä hiilipölystä harmaa, mutta samalla romanttisesti luonnon helmassa.

Kuva: Murray Close © 2022 Lionsgate

Tunne on hukassa

Katnissin tarinan jälkeen Nälkäpeli tuntuu aiheena jo puhtaaksi kalutulta, minkä vuoksi esiosalla on vaikeuksia koskettaa katsojaa. Elokuvan pyrkimyksenä on antaa inhimillisemmät kasvot tyrannille ja kertoa, että julmakin hallitsija on joskus voinut olla idealistinen ja tunteikas nuori.

Mutta kokonaisuuden kannalta tämä tuntuu tyhjältä kolinalta.

Käsikirjoituksessa kierrellään epäluotettavan kertojan narratiivia. Kukaan ei ole läpeensä paha, eikä myöskään läpeensä hyvä, vaan jokaisella on oma agendansa. Keneenkään ei voi luottaa, ja tätä pyritään vyöryttämään myös elokuvan katsojan suuntaan. Tyylikeino tarjoaa kutkuttavia mahdollisuuksia, mutta sen ympärille ei saada rakennettua tarpeeksi tunnetta.

Blyth on nuoren Coriolanuksen roolissa karismaattinen ja vakuuttava, ja tuntuu uskottavalta, että hänestä voisi tulla joskus Donald Sutherland. Valkaistussa tukassaan epävarmuuden ja epäluotettavuuden, rakkauden ja kunnianhimon rajalla tasapainoilevasta hahmosta tulee väkisinkin mieleen Harry Pottereiden Draco Malfoy.

Zeglerin Lucy Gray on puolestaan tämän tarinan Katniss, kuvia kumartamaton, kapinallishenkinen, mutta viihdyttäjätaustaisena hieman Lawrencen versiota räväkämpi. Blythin ja Zeglerin välinen kemia on kuitenkin lähes olematonta, mistä kumpuaa elokuvan suurin puute: asiat vain tapahtuvat, mutta mikään ei oikein tunnu miltään.

Synkkiä tapahtumia viedään eteenpäin kohtaus toisensa perään tasaisen varmasti, mutta katsojalle tästä ei jää käteen paljoakaan.

Elokuvan on ohjannut aiempia Nälkäpelejäkin ohjannut Francis Lawrence, joka tietää kyllä mitä tekee. Balladi laululinnuista ja käärmeistä näyttää hyvältä ja tuttuus on vahvasti läsnä. Kaikesta tästä huolimatta tulos on tyhjänpäiväinen elokuva, joka ei syvennä myöhempiä tarinoita muuten kuin alleviivaamalla, etteivät kaikki julmuritkaan ole alkujaan pahoja.

NÄLKÄPELI: BALLADI LAULULINNUISTA JA KÄÄRMEISTÄ

”Isolla rahalla tehty ja hyvältä näyttävä Nälkäpeli-elokuvien esiosa jättää katsojan tunteilla leikittelyn harmillisen puolitiehen.”