Arvostelu Uuvuttava Indiana Jones and the Dial of Destiny on elokuvasarjan heikoin osa

James Mangoldin ohjaama viides Indiana Jones -elokuva nakkaa samaan pakettiin kaikki tutut jutut aiemmista elokuvista. Fan serviceen luottava tylsyys ei tunnu ylitsevuotavasta nostalgiastaan huolimatta juuri lainkaan Indiana Jonesilta.

Ensi-ilta: 28.6.2023.
Alkuperäisnimi: Indiana Jones and the Dial of Destiny
Ohjaus: James Mangold
Käsikirjoitus: James Mangold, Jez Butterworth, John-Henry Butterworth & David Koepp
Pääosissa: Harrison Ford, Phoebe Waller-Bridge, John Rhys-Davies & Mads Mikkelsen
Pituus: 155 minuuttia
Ikäraja: K12

Harrison Fordin viimeiseksi Indiana Jones -seikkailuksi jäävän viidennen elokuvan reilun vartin mittainen menneisyyteen sijoittuva alku on kuin koko leffa pienoiskoossa. Indiana Jones and the Dial of Destinyn prologi on myös elokuvan parasta antia. Tehosteiden ja tekoälyn avustuksella nuoreksi tuunattu sankarimme näyttää suht’ aidolta. Vuoteen 1944 sijoittuvassa takaumassa tuntuu silti olevan koko ajan jokin pielessä.

Alun fiilis on aiemmista osista tuttu ja turvallinen.

Sarjakuvamainen seikkailukohellus etenee komedian ja väkivaltaisen toiminnan keinoin kuten kuuluukin. Tietokoneella nuorennetun arkeologisankarin tavoin koko leffa apinoi aitoa asiaa. Keinotekoisen oloinen Dial of Destiny on kokonaisuudessaan kuin AI:n luomus. Steven Spielbergin neljän aiemman elokuvan charmia ja tahallisen vanhahtavaa tunnelmaa James Mangoldin ohjaamasta leffasta ei löydy.

Muun muassa Loganista ja Johnny Cash -biopic I Walk the Linesta tuttu Mangold ei ole lainkaan hassumpi ohjaaja. Hän sai jopa autourheilua inhoavan kriitikon innostumaan aiheesta Ford v Ferrari -elokuvallaan. Spielbergin tasolle hän ei silti todellakaan yllä.

© Lucasfilm Ltd. & TM

Indiana Jones and the Dial of Destinyn suurimmat viat löytyvät kuitenkin kamalasta käsikirjoituksesta ja teknisellä puolella tehosteista. Kässäriä ovat raapineet kasaan ohjaaja James Mangoldin lisäksi Jez Butterworth, John-Henry Butterworth ja David Koepp. Moinen määrä skribenttejä ei ole koskaan hyvä merkki. Ties kuinka moneen kertaan uusiksi rustattu, viimeiseen asti korjailtu ja tuunattu käsikirjoitus tuntuu edelleen raakileelta.

Mukaan on tietysti mahdutettu kaikki mahdolliset ja perinteiset Indiana Jones -tavaramerkit. Lopputulos on aivan täyttä Star Wars: The Force Awakensia. Tarina sinkoilee enemmän tai vielä enemmän tutun oloisista toimintakohtauksista ja juonenkäänteistä toiseen. Liki pelkkää fan servicea ja väsynyttä nostalgiaa tarjoava leffa menee joka kohdassa siitä missä aita on matalin. Leffa toisintaa elementit kaavamaisesti – takaa-ajot, muinaiset ansat, ällöhyönteiset, Indyn pelkäämät käärmeet ja niin edelleen.

Silmäniskut vanhoille faneille, viittaukset vanhoihin klassikko-Indyihin ja edellisissä osissa paljon paremmin tehtyjen asioiden toisto alkaa turruttaa jo reippaasti ennen elokuvan puoltaväliä. Itse leffan koomisiksi tarkoitettuja kohtauksia enemmän hihittelin South Parkista tutuille memberberries-marjoille, joiden nostalgiamantra kaikui korvissa koko elokuvan ajan.

© Lucasfilm Ltd. & TM

80-vuotias Harrison Ford yrittää pääosassa parhaansa. Pääosin vuoteen 1969 sijoittuvassa elokuvassa eläkeikäisen sankarin vanhuus saa näkyä. Miehen raihnaisuutta korostetaan Phoebe Waller-Bridgen esittämän Helena Shaw’n pyytäessä kummisetänsä apuun, etsimään Arkimedeen ihmekojetta ja mukaan perinteiselle ympäri maailman vievälle seikkailulle.

Waller-Bridge on oiva valinta monta vuosikymmentä nuoremmaksi ja tasavertaiseksi seikkailijatoveriksi. Kummisedän ja -tytön suhde ei tietenkään ole romanttinen, mutta ero aiempien Indiana Jonesien naishahmoihin ei ole niin suuri kuin voisi luulla. Tuomion temppelin loputtomiin kirkuvasta Kate Capshaw’n esittämästä Williestä ollaan onneksi mahdollisimman kaukana.

Ei niin sankarillisen Helena Shaw’n apurina on Ethann Isidoren esittämä Teddy Kumar – kaikin tavoin köyhän miehen Short Round. Juniori ei onneksi ole läheskään niin ärsyttävä kuin esikuvansa.

Pääosakaksikon lisäksi Mads Mikkelsenillä näyttää olleen kuvauksissa hauskaa. Hänen esittämänsä Jürgen Voller on mahdollisimman kliseinen natsipahis. Näyttelijä vetää roolinsa kainalontuulettajana mukavan överiksi. Vollerin apuria esittävä Boyd Holbrook ja vain muutamassa kohtauksessa pyörähtävä Antonio Banderas jäävät puolestaan täysin statisteiksi. Lisäksi Dial of Destiny marssittaa kameran eteen nostalgiannälässään ilman sen kummempaa syytä useita aiemmista seikkailuista tuttuja hahmoja.

© Lucasfilm Ltd. & TM

Tarina lähtee lopussa vielä vuoden 2008 kehnoa Kristallikallon valtakuntaakin korkeammille leveleille. Indiana Jones -elokuvan juonen kuuluukin olla mahdollisimman korkealentoinen ja tahallisen pöhkö.

Kristallikallon valtakunnan avaruusolio-juonikuvio ärsytti osaa faneista. Mielestäni se oli täysin linjassa aiempien elokuvien uskonnollisten yliluonnollisuuksien kanssa. Dial of Destinyn loppujuonenkäänne on vielä edeltäjäänsäkin hölmömpi. Jos ei muuta, niin ainakin mukamas tieteeseen nojaava scifin puolelle kaartava loppu erottuu tehostetykityksen keskeltä. Siihen on todellakin nähty vaivaa.

Arkimedeen aparaatin perimmäistä käyttötarkoitusta ei sanota suoraan ääneen ennen kuin on aivan pakko, vaikka sen funktio tulee selväksi jo aivan alussa. Elokuva yrittää ikään kuin olla spoilaamatta loppuaan. Samalla se onnistuu pitämään katsojiaan täysidiootteina.

Mielestäni loppuratkaisu oli överihölmöydessään viihdyttävä, vaikkei sekään tuntunut Indiana Jonesilta.

© Lucasfilm Ltd. & TM

Vaikka fanipalvelusta tuutataan verkkokalvoille ties kuinka paljon, niin Dial of Destiny kaatuu kehnon kässärinsä lisäksi suurilta osin kammottaviin erikoistehosteisiin. Alun nuorennettu Indy ei ehkä ole täydellinen, mutta silti parasta mitä elokuva efektipuoli tarjoaa. Toimintakohtausten tehosteiden kehnous koetetaan useaan otteeseen jemmata piiloon pimeyden keskelle. Actionista ei saa juuri mitään selvää. Green screenin edessä kuvattu kohellus näyttää lähes keskeneräiseltä – ainakin silloin kun siitä onnistuu erottamaan jotain.

Mukana on muutamia näyttäviä settejä ja takaa-ajokohtauksia, mutta niihin asti päästessä loputon fan service ja keinotekoinen mekastuskaahausräjähtely puuduttaa jo väkisinkin. Lopun totaalisekoilun ohella parhaalta näyttää Tangiersiin sijoittuva kaahailukohtaus, jossa ahtaita katuja pitkin kiidetään tuk-tukilla.

Useasta muusta kohtauksesta poiketen Tangiers-suhailu tapahtuu päivänvalossa ja on tehty pääosin oikeiden stunttien avustuksella. Aidolta Indiana Jonesilta tuntuva jakso katoaa sitä ympäröivän ruman digimetelin keskelle.

Pappa-Indyn raihnaisuuden korostaminen on hyvä idea, vaikka leffa unohtaakin useamman kerran päähenkilönsä näyttelijän olevan 80-vuotias. Ties kuinka monesta kohtauksesta bongaa sijaisnäyttelijän tai yli-inhimillisiin temppuihin kykenevän digitaalisen kaksoisolennon. Indiana Jones -elokuvan kuuluukin tarjota täysin mahdottomia ja epärealistisia vaaranpaikkoja. Sankarivaarin yllättävä notkistuminen ikäistään vähintään 60 vuotta nuoremmaksi tulee useamman kerran aivan puun takaa.

Kummityttö Helena on kiinnostunut arkeologiasta ja muinaisesineistä lähinnä rahan takia, mutta naisen heitto Indystä haudanryöstäjänä on hauska, koska se on totta.

© 2022 Lucasfilm Ltd. & TM

Disneyn nostalgiarahastus on kahden ja puolen tunnin mitassaan aivan liian pitkä. Pakonomaisesti ympäri palloa kirmaava kaksikko kohtaa turhia sivuhahmoja- ja juonia. Niistä useamman olisi voinut huoletta jättää leikkaamon lattialle.

Harrison Ford ja Indiana Jones olisivat ansainneet huomattavasti paremmat jäähyväiset. Dial of Destiny on visuaalisesti muovisen ruma, rytmitykseltään tökkivä ja tarinaltaan kehno. Näyttelijöiden lisäksi kehut ansaitsee vain John Williamsin musiikki. Score mukailee vanhoja tuttuja teemoja, mutta tarjoaa jotain uuttakin tavalla, jota olisi kaivannut elokuvan muiltakin osa-alueilta.

Edellinen Kristallikallon valtakunta oli kaikkea muuta kuin hyvä elokuva, mutta ainakin se herätti edes jonkin sortin tunnereaktion. Indiana Jones and the Dial of Destiny on vain turruttavan tylsä ja täysin mitäänsanomaton rahastus.

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY

”155 minuuttia pitkä viides Indiana Jones -elokuva tuntuu Indiana Jones -elokuvalta vain muutamassa kohtauksessa, vaikka se lainaakin kaiken kolmelta ensimmäiseltä seikkailuklassikolta.”