Katsoimme ennakkoon 11 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin elokuvaa – Muutama nauratti, useampi kosketti ja yksi sai kriitikon hysteeriseen itkuun
Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali käynnistyy huomenna ja jatkuu aina 29.9. asti. Muropaketti katsasti elokuvafestivaalin laajasta ohjelmistosta etukäteen yksitoista mielenkiintoista uutuutta.
Tuttuun tapaan Rakkautta & Anarkiaa tarjoilee tänäkin vuonna elokuvia laidasta laitaan. Muropaketissa haukattiin ennakkoluulottomasti seuraavat teokset:
1. Jesus Shows You the Way to the Highway (2019)
Jos luulit, että Under the Silver Lake oli huuruisinta, mitä tänä vuonna voi valkokankaalta katsoa, olit väärässä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Miguel Llansón sekopäinen Jesus Shows You the Way to the Highway on nimittäin yhtä hämmentävä kuin sen nimikin vihjaa.
Surrealistisessa tarinassa CIA-agentit lähtevät Psychobook-virtuaalitodellisuuteen jäljittämään Stalin-naamarissa seikkailevaa virusta… tai jotain sinne päin! Juoni on sen verran pähkähullu, että mukana on hieman vaikea pysyä. Joka tapauksessa tämä virtuaalitodellisuus on varmasti mielikuvituksellisempaa kuin mikään, mitä Matrix 4 tulee tarjoamaan.
Jesus Shows You… -leffan huumori on samoilla jäljillä kuin Jim Hoskingin komediat (mm. Ihmeellinen Beverly Luff Linn), ja sen kotikutoisessa toteuksessa on samaa charmia kuin parin vuoden takaisessa Night Visions -hämyilyssä I Am a Knife with Legs (2014). Oikeasti se ei kuitenkaan muistuta juuri mitään muuta elokuvaa. Levottomalla rytmillä etenevä teos saa jatkuvasti hekottelemaan omituisille käänteille ja tahallisen oudolle toteutukselle, vaikka aina ei edes ihan tiedä mikä siinä kaikessa on hauskaa.
– Tuukka Hämäläinen
2. Hail Satan? (2019)
The Satanic Temple on vähintäänkin erikoinen tapaus. Vasta vuonna 2013 USA:ssa perustettu kirkko rakentuu melkein kokonaan protestin ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ympärille, mutta kyseessä on silti jopa verovapaan statuksen saanut uskontokunta. Ja nimestään huolimatta tuhansia jäseniä keränneessä liikkeessä ei edes oikeastaan palvota Saatanaa.
Aiemmin muun muassa Richard Nixonia käsitellyt dokumentaristi Penny Lane tarttuu pirua sarvista, ja ruotii läpi Satanic Templen perustamisen, kirkon aiheuttamat kohut ja kaiken poliittisen kuohunnan. Vaikka elokuvan sävy on puolueeton, maalaa se kuvan ystävällisestä, hyväksyntään ja moniarvoisuuteen pyrkivästä järjestöstä, jolle Lucifer on kapinoivan, alistetun yksilön ihanne.
Hurmaavinta koko ilmiössä on se vanhoilliskristillinen kuohunta, jonka Saatanan nimenkin mainitseminen saa aikaan Yhdysvalloissa, vaikka koko valtion pitäisi virallisesti olla sekulaari. Satanic Templen provosoiva toimintaa paljastaakin parhaimmillaan USA:n poliittiset kaksoismoraalit ja vieläpä hykerryttävän hauskasti.
Hail Satanin vastapainoksi sopii muuten erinomaisesti tuore Netflix-dokkari The Family. Molemmissa on kyse uskonnon ja politiikan suhteesta, mutta häikäilemätöntä valtapeliä ei pelatakaan Saatanan vaan Jeesuksen nimissä.
– Tuukka Hämäläinen
3. Anthropocene: The Human Epoch (2018)
Dystopia ei ole pelkkää tulevaisuuden scifiä, se on jo täällä. Anthropocenen tuomionpäivänkatkuisten näkyjen rinnalla kalpenee nimittäin yksi jos toinenkin mielikuvituksellisena pidetty tieteiselokuva. Tämä kaikki vain on totta, mikä tekee dokumentista jokseenkin musertavan kokemuksen.
”Antroposeeni” on ehdotettu nimi nykyiselle geologiselle aikakaudelle, jossa ihmiskunnan toiminta on muuttanut Maapalloa suuremmin ja pysyvämmin kuin mikään luonnonvoima. Kolmen ohjaajan yhteisteos käy läpi monet ihmisen vaikutukset, jotka ymmärtää parhaiten näkemällä. Lukijana toimivan Alicia Vikanderin kertomat luvut ovat nimittäin pohjimmiltaan täysin käsittämättömiä ilman kontekstia.
Herkullinen ristiriita piilee siinä, että Anthropocene on myös erittäin kaunis elokuva. Sen kerronta ikään kuin lipuu maisemasta toiseen ja monien kuvien äärelle pysähdytään ihmettelemään niiden valtavuutta. Analyyttisesti katsottuna kokonaisuus voi olla hajanainen, mutta katselukokemus on orgaaninen ja vaikuttava.
– Tuukka Hämäläinen
4. Joanna Hogg: Exhibition (2013)
Brittiläisen Joanna Hoggin Exhibition ei ole festivaalielokuvana aivan tuoreimmasta päästä, sillä se on julkaistu jo vuonna 2013. Draamaelokuva seuraa keski-ikäisen ja lapsettoman, lontoolaisen taiteilijapariskunnan elämää, kun he suuntaavat kohti uutta ja laittavat rakastamansa keskustakodin myyntiin.
Pääosia elokuvassa esittävät toistaiseksi ainoat elokuvaroolinsa tehneet punk-kitaristi Viv Albertine ja kuvataiteilija Liam Gillick. Hogg kuvaa heidän läheisriippuvaiseksi kasvanutta parisuhdettaan, jossa nähdään rakkautta, ystävyyttä ja keskinäistä välittämistä. Pitkä yhdessäolo on kuitenkin alkanut nakertaa ihmisen omaa persoonaa, suhde alkanut väljähtyä ja taustalta pilkahtelee myös jotain synkempää. Elokuva kuvaa oman elämänsä ulkopuolisuutta usein ikkunoiden heijastumien kautta.
Selkeitä vastauksia elokuva ei anna, eikä se kerro, miksi pariskunta alun perinkään on myymässä taloaan. Arkisten tapahtumien kautta Hogg luo kuitenkin kiinnostavan ja pohtimaan saavan kuvan pitkästä parisuhteesta ja sen vaikutuksista ihmiseen yksilönä. Pienessä sivuroolissa kiinteistönvälittäjänä piipahtaa nykyisin Marvel-tähtenä tunnettu Tom Hiddleston.
– Helinä Laajalahti
5. Mid90s (2018)
Näyttelijänä paremmin tunnetun Jonah Hillin esikoisohjaus on Trent Reznorin ja Atticus Rossin musiikilla höystetty, nostalginen matka 1990-luvun Kaliforniaan. Mid90s kertoo Sunny Suljicin esittämästä nuoresta Steviestä, joka elää kolmestaan äitinsä (Katherine Waterston) ja isoveljensä (Lucas Hedges) kanssa.
Isoveli kurittaa teini-iän kynnyksellä olevaa Stevietä, joka alkaa hengailla paikallisen skeittijengin liepeillä. Ystävystyttyään neljän vanhemman pojan kanssa Stevien elämä mullistuu, kun kuvioon astuvat skeittilautojen lisäksi päihteet ja tytöt.
Mid90s on intiimi ja intensiivinen kuvaus kesästä, joka kääntää lapsen elämän kohti aikuisuutta. Varsinaisen juonen sijaan elokuva luottaa tunnelmointiin ja nostalgiaan, elämän arkipäiväisten tapahtumien luomaan draamaan.
– Helinä Laajalahti
6. Ghost Town Anthology (2019)
Pienessä ja syrjäisessä kanadalaisessa kylässä nuori mies kuolee auto-onnettomuudessa. Kyläläiset surevat, mutta eivät halua jakaa suruaan kenenkään kanssa. Aika alkaa menettää merkitystään, ja pian kylässä alkaa näkyä outoja ihmisiä ja kutsumattomia vieraita.
Denis Côtén ohjaama, ranskankielinen fantasiadraama ei ole varsinainen kauhutarina, vaikka genren elementeillä leikitteleekin. Tunnelma on välillä piinaavan jännittävä, eikä Côté tarjoa katsojalle vastauksia alleviivattuna. Suomessakin tuttuun, keskitalven lumiseen harmauteen sijoittuva elokuva siirtää kylmän viiman valkokankaalta yleisöön.
Berliinin elokuvafestivaalien pääsarjassa kilpaillut Ghost Town Anthology käsittelee kummitustarinan avulla pikkukaupungin sulkeutuneisuutta, mutta sivulauseessa puhutaan myös syrjäseutujen kuihtumisesta. Elokuva on kuvattu rakeiselle filmille, mikä tekee elokuvaan amatöörimäistä tunnelmaa.
– Helinä Laajalahti
7. Animals (2018)
Dubliniin sijoittuva Animals on kertomus kolmekymppisistä ystävyksistä, jotka pakenevat aikuisuutta ja sen mukanaan tuomaa vastuuta biletykseen vuosi toisensa perään. C.B. Strikesta tuttu Holliday Grainger on kirjailijan urasta haaveileva Laura ja Alia Shawkat hänen kämppiksensä Tyler, joka haluaa hukuttaa menneisyyden piinaavat haamunsa viinaan ja sekoiluun.
Laura kuitenkin ihastuu pianistina toimivaan Jimiin ja tämän kurinalaisuuden myötä havahtuu siihen, ettei hänen elämänsä ole edennyt kymmeneen vuoteen. Tajuamisen myötä hän joutuu kyseenalaistamaan omia valintojaan ja elämänsä suuntaa sekä tarkastelemaan myös ystävyyttään uudesta vinkkelistä.
Sophie Hyden ohjaama, Emma Jane Unsworthin romaaniin pohjautuva Animals on hurmaavan rujo aikuisen naisen kasvutarina, joka kuvaa kännistä sekoilua ja läheisriippuvaista ystävyyttä, mutta lopulta myös vastuun ottamista elämästään. Draamaa ja komediaa sekoittava kertomus elämässään hukassa olevista naisista on ihastuttavan maanläheinen ja lopulta myös lämminhenkinen.
– Helinä Laajalahti
8. For Sama (2019)
Syyriasta ja Alepposta on tehty viime vuosina useita hienoja, järkyttäviä ja koskettavia dokumentteja, mutta For Sama on niistä ehdottomasti paras ja vuoden tärkein elokuva. Kuvaaja ja ohjaaja Waad al-Kaetab on nuori toimittaja ja Sama-pikkuvauvan äiti, joka päättää jäädä Aleppoon jakaakseen sodan kauheudet koko maailman katsottavaksi. Hänen miehensä on lääkäri, joka työskentelee yhdessä Aleppon viimeisistä sairaaloista, al-Kaetabin kuvatessa kaiken.
Tarina kattaa noin viiden vuoden ajanjakson aina opiskelijoiden aloittamista mielenosoituksista vuoden 2016 loppuun, jolloin Aleppo oli enää vain kasa savuavia raunioita. Venäläisten hävittäjät pommittavat kaupunkia, jonka keskellä al-Kaetab perheineen yrittää elää niin normaalia elämää kuin moisissa olosuhteissa on mahdollista. Sama-vauva ei itke juuri lainkaan, eikä reagoi mitenkään aivan vieressä tapahtuviin räjähdyksiin.
Dokumentissa nähdään tietysti hyvin rankkaa materiaalia. Puolivälin tienoilla on kohtaus, joka on usean minuutin ajan yksi elokuvahistorian järkyttävimmistä, kunnes tapahtuu ihme. Itse olin kerrankin tyytyväinen, että katsoin teoksen ennakkoon kotona, koska kyseisen kohtaus aiheutti liki hysteerisen vollotuskohtauksen.
For Sama toimii loistavasti, koska tarina kerrotaan vain yhden ihmisen näkemien ja kokemien asioiden kautta. Kaikista kauheuksista huolimatta al-Kaetab ei menetä uskoaan parempaan huomiseen. For Sama ei ole pelkästään tämän vuoden paras dokumentti, vaan yksi parhaista dokumenteista koskaan ja tuleva klassikko.
– Aki Lehti
9. The Death of Dick Long (2019)
Yksi festarin eniten odottamistani vähän kevyemmän osaston elokuvista oli Daniel Scheinertin The Death of Dick Long. Nimen perusteella voisi odottaa luvassa olevan saman tyylistä menoa kuin Scheinertin yhdessä Dan Kwanin ohjaamassa vuoden 2016 Swiss Army Man -leffassa, maailman syvällisemmässä ja koskettavimmassa pierukomedian ja fantasian yhdistelmässä.
Melko erikoista menoa nähdään myös The Death of Dick Longissa, jonka juonesta ei kannata paljon kertoa, koska koko homman juju on yllättävät käänteet. Alussa punaniskajuntit Zeke (Michael Abbott Jr.), Earl (Andre Hyland) ja Dick (Scheinert) bilettävät tuhannen kännissä ja paukkupäissään. Seuraavaksi henkihieverissä viruva Dick dumpataan sairaalan oven eteen.
The Death of Dick Long ei ole juuri muuta kuin pastissi Coenin veljesten leffoista, vähän kuin syvään etelään siiretty Fargo. Teknisesti elokuvassa ei ole oikeastaan mitään vikaa ja melko tuntemattomat näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oikein hyvin. Ongelma on Billy Chew’n käsikirjoitus. Leffan älyttömät juonenkäänteet ovat kyllä mukavan omalaatuisia, ja teos onnistuu naurattamaan ääneen pari kertaa, mutta suurimmaksi osaksi se on vain puuduttavan tylsä.
The Death of Dick Long olisi taatusti toiminut paljon paremmin noin puolen tunnin mittaisena lyhärinä. 100 minuutin mittaan venytettynä teos ei lähde oikein missään vaiheessa kunnolla käyntiin.
– Aki Lehti
10. The Nightingale (2018)
Jennifer Kantin debyyttiohjaus The Babadook on yksi viime vuosien parhaista aikuisille suunnatuista kauhuelokuvista, teos joka vaikutti menevän monilta yli hilseen, varsinkin niiltä joilla ei ole omia lapsia. Nyt Kant siirtyy vanhemman pahimmista peloista ja kauhusta aivan eri genren pariin.
Siirtomaa-ajan Tasmaniaan sijoittuva The Nightingale on päällisin puolin rehellinen kostotarina, jonka kuvakielellä ei ole oikeastaan mitään yhteistä Kantin edellisen elokuvan kanssa. Elokuva on kamalan kaunis ja kamala, jonka jälkeen katsojalla on raiskaus- ja murhakiintiö täynnä pitkäksi aikaa.
Leffa kerrotaan Aisling Franciosin esittämän alistetun Clairen näkökulmasta. Hän on irlantilainen rikollinen, joka on kärsinyt Tasmaniassa rangaistuksensa, mutta jota luutnantti ei päästä menemään. Claire-satakieli laulaa illasta toiseen sotilaille, ja naista omaisuutenaan pitävä mies tekee hänelle kamalia asioita. Lopulta hän menee niin pitkälle, että Clairella napsahtaa päässä ja nainen päättää kostaa. Oppaaksi viidakkoon ja myös oikeutta hakemaan lähtee aboriginaali Billy.
The Nightingale on rankimpia ja raa’impia elokuvia pitkään aikaan, sillä se keskittyy suunnilleen koko 136 minuutin kestonsa ajan aboriginaalien raiskaamiseen, pahoinpitelemiseen ja murhaamiseen. Oman osansa saavat myös valkoiset orjuuttajat, heikon naisen muuttuessa ymmärrettävistä syistä hirviöksi.
Elokuva on nyt pyörinyt päässäni melkein viikon verran, mutta en ole vieläkään aivan varma onko se mestariteos vai mautonta väkivallalla mässäilyä. Leffa ottaa tietysti kantaa naisten ja tummaihoisten asemaan, mutta sen sanoma tahtoo hukkua kaikkien kamaluuksien sekaan. The Nightingalen katsomisesta tulee väkisinkin huono olo, mutta ainakin se saa ajattelemaan.
– Aki Lehti
11. Deerskin (2019)
Deerskin on muun muassa Rubber– ja Wrong-elokuvista tutun ohjaaja Quentin Dupieux’n uusi absurdi komedia keski-iän kriisistä, jonka pääosissa nähdään peurannahkatakki ja Jean Dujardin. Vähän hitaasti käynnistyvä elokuva onnistuu ehkä sanomaankin jotain, mutta lähinnä se naurattaa ääneen kaikessa kahjoudessaan.
Dujardin esittää juuri vaimostaan eronnutta Georgesia, joka hommaa aivan hiton coolin peurannahkarotsin. Mies saa kaupan päälle videokameran, päätyy pikkukaupunkiin keskelle ei mitään ja alkaa elokuvaohjaajaksi.
Tietysti, koska peurannahkatakki niin käskee.
Georges ei tietenkään tiedä ohjaamisesta yhtikäs mitään. Tilanne vain vaikeutuu vaimon suljettua heidän yhteisen pankkitilinsä. Rotsi ei pidä muista kaltaisistaan ja se on yksi Georgesin ”elokuvan” teemoista. Hän kuvaa tuntemattomia ihmisiä, yllyttäen heidät luopumaan takeistaan. Rahojen loppuessa takki yllyttää miehen tekemään rikoksia ja pian meno äityy melkoisen hurmeiseksi.
77 minuuttia on juuri oikea mitta sekopäiselle elokuvalle, jonka sisäinen logiikka on kuitenkin järkeenkäypää. Melkein kuka tahansa turvautuisi väkivaltaan, jos siihen yllyttäisi niin hieno peurannahkatakki kuin Georgesilla. Onneksi yhtä hienoja rotseja tulee harvoin vastaan.
– Aki Lehti
Kaikki R&A:n elokuvat esitysaikoineen festivaalin kotisivuilla.
