Haastattelussa rakkauselokuvan tekemisestä haaveileva Renny Harlin
Renny Harlin tuli Suomeen puhumaan Viiden päivän sota -elokuvasta. Domen haastattelussa hän kertoo innostuneensa pikkupojan lailla oikeista tankeista, toivovansa yhä ohjaavansa pienimuotoisen rakkauselokuvan – ja tehneensä Manaajan esiosan vääristä syistä.
Renny Harlinin ei tarvitse yrittää tehdä vaikutusta. Jämäkän oloinen ohjaaja on pukeutunut sinikuvioiseen kauluspaitaan, jonka hihat on kääritty kyynärpäihin saakka. Hiukset ovat siistit, keskellä pieni geelihyppyri. Jykevällä kellolla, paksuilla sormuksilla ja ranneketjulla koristautunut Harlin katsoo silmiin kuunnellessaan kysymystä. Vastatessaan hän tuijottaa jonnekin muualle, hieroo käsiään yhteen tai näprää etusormeen pujotettua sormusta.
”Tämä oli ohjaajalle sellainen pikkupojan unelma päästä tekemään sotaelokuvaa, oikeiden panssarivaunujen, helikoptereiden ja joukkojen kanssa”, hän sanoo.
Harlin on saapunut Helsinkiin kertomaan Viiden päivän sota -elokuvastaan ja hän tietää, että kuuntelemme tarkkaan. Harlinin ei tarvitse taistella huomiosta tai yrittää hurmata ketään. Hän ei ole kylmä tai ylimielinen vaan asiallinen, duunari hoitamassa hommiaan.
Viiden päivän sota on verinen kuvaus Venäjän ja Georgian taannoisesta konfliktista. Se on toimintaelokuva, josta on turha kaivella poliittisia kannanottoja: georgialaiset ovat hyviksiä, muut pahiksia. Elokuva on tehty georgialaisten liikemiesten rahoilla. Harlin pyyhkäisee kysymykset propagandasta sivuun yksinkertaisesti: ”Osasin odottaa sitä. Tarinankertojana valitsin tietyn näkökulman.” Sodasta kiinnostuneet voivat aloittaa vaikkapa Wikipediasta.
Joten puhutaan Harlinista ja siitä, millaisen elokuvan hän halusi tehdä. Vaikkapa joukkokohtauksista, joissa nähdään tuhansia avustajia, lukemattomia rynnäkkökivääreitä, kymmeniä tankkeja ja vielä helikoptereita pörräämässä taivaalla. Se oli mahdollista, koska hallitus vuokrasi kaluston ja miehistön halvalla.
”Niin monessa elokuvassa tehdään [efektit] digitaalisesti ja siinä on eri fiilis, jonka keskivertokatsojakin pystyy aistimaan. Tämä oli ainutlaatuinen tilaisuus”, hän sanoo.
Silti Harlin sanoo, että kun käsikirjoittaja käsikirjoittaja Mikko Alanne sai käsikirjoituksen silloisen version pöydälleen, tärkeintä oli lisätä siihen sotakirjeenvaihtajien ja siviilien näkökulma. Yksityiskohdat – veriset, erittäin veriset yksityiskohdat – perustuvat tositapahtumiin.
”Oli paljon kertomuksia, joita emme edes voineet panna elokuvaan, koska totuus on tavallaan fiktiota karumpi, joskus niin uskomattoman raakaa ja shokeeraavaa, ettei sitä olisi voinut näyttää katsojille”, Harlin sanoo. ”Toisaalta se on elokuva, ei dokumentti. Yritin löytää balanssin, että se olisi viihdyttävä, jos sodasta kertovasta elokuvasta voi sanoa näin.”
”Monet ihmiset näkevät, että minulla ei ole asiaa tehdä niin sanottua vakavaa elokuvaa. En ole siitä samaa mieltä. Olen koko urani janonnut sitä, että olisi mahdollisuus tehdä elokuvaa, joka olisi kantaaottavampi tai lähempänä sydäntäni sen sijaan, että se olisi pelkkää viihdettä.”
Sama aihe on noussut esille aiemminkin Harlinin puheissa. Vaikka hänet tunnetaan toimintaelokuvien asiantuntijana, kyseessä on ainakin osittain vastentahtoinen lokerointi. Parikymmentä vuotta sitten hän tuotti elokuvan Rambling Rose, jota kriitikko Roger Ebert luonnehti ”kevyeksi kuin ilma, siroksi kuin kukka”.
”Siinä vaiheessa kuvittelin, että tekisin sen tyyppisiä elokuvia. Niin urani ei kuitenkaan ole kehittynyt. Siihen vaikuttaa moni asia: missä menestyy, minkälaisia tilaisuuksia saa, minkä alan elokuvantekijäksi Hollywoodissa leimataan ja näin pois päin”, hän sanoo ja jatkaa: ”Siis ihan tällaisen pienimuotoisen rakkauselokuvan teko aina elää mun haaveissa.”
Josta päästäänkin surullisenkuuluisaan – Harlinin sanavalinta – Mannerheim-elokuvaan. ”Sen verran voin paljastaa Mannerheimista, että se oli mulle enemmän rakkauselokuva kuin mitään muuta, vaikka siihen liityi historiaa ja sotaa.” Oma Mannerheim-elokuva on edelleen kehitteillä, mutta sitä ennen hän suuntaa mahdollisesti Kiinaan tekemään ”isoa historiallista elokuvaa”.
Oli Harlinista mitä mieltä hyvänsä, hän on ohjannut elokuvia säännöllisesti jo neljännesvuosisadan verran. Väliin mahtuu kaupallisia menestyksiä, hyviä elokuvia ja hirvittäviä kalkkunoita. Joka kerralla hän on lähtenyt ohjaamaan parasta elokuvaa ikinä, mutta prosessissa on niin monta muuttujaa, että aina homma ei pysy hallussa.
”Rakastan elokuvantekoa ja se antaa elämänenergian, joten ehkä joskus tehnyt liiankin monta elokuvaa siksi, että tykkään siitä.”
Kun häneltä pyytää esimerkin vääristä syistä tehdystä elokuvasta, vastaus tulee nopeasti: Manaaja: Alku oli aluksi Paul Schraderin elokuva, mutta Harlin otti ohjakset Schraderin saatua kenkää.
”Lähdin mukaan, koska ystäväni olivat tuottamassa sitä. Tavallaan jouduin mukaan prosessiin, johon en olisi halunnut lähteä. Piti hammasta purren tehdä se loppuun, vaikka tiesin, että edellytykset tehdä tosi hyvä elokuva eivät olleet olemassa. Lojaalisuudesta tein sen”, hän sanoo. ”Siinä on varmaan esimerkki elokuvasta, jota en varmaan tule itse katsomaan monta kertaa uudestaan.” Lyhyt tauko, vino hymy ja Harlin lisää: ”En mä muutenkaan katso elokuviani.”
Viiden päivän sota elokuvateattereissa perjantaina 20.1.2012.
