Haastattelu: Forest Whitaker ei pelkää jättäytyä sivuosarooleihin

Näyttelijä Forest Whitakerilla on pehmeä ja matala ääni. Hän tuo olemuksellaan mieleen ne elokuviensa roolihahmot, joiden tunteita hän ilmaisee pienin elein.

Sellainen on Valkoisen talon hovimestari Cecil Gaines, jota Forest Whitaker esitti The Butler -elokuvassa. Tai Jim Jarmuschin elokuvan Ghost Dog päähenkilö, japanilaisilta oppinsa saanut varovainen ja eläimiä rakastava salamurhaaja.

Rauhallisesti puhuva Whitaker on siis hyvin kaukana palkituimmasta roolistaan. The Last King of Scotlandissa hän esitti Ugandan diktaattoria Idi Aminia ja sai osastaan Oscarin. Ehkä valintaan vaikutti, että näyttelijä oli poikkeuksellisen kaukana tutuilta vesiltä.

Perjantaina ensi-iltansa saavan Rautakaupunki-elokuvan poliisi Barnes on jälleen Whitakerin hitaita ja harkitsevia rooleja. Hän katsoo sivusta, kun väkivaltaiset tapahtumat etenevät teollisuuskaupungissa.

”Teenkö erityisen paljon trillereitä ja genre-elokuvia?”, Whitaker miettii.

”En mielestäni.”

Mutta totta se on. Vuonna 2013 hänet nähtiin Suomen valkokankailla The Butlerin lisäksi Arnold Schwarzeneggerin paluuelokuvassa The Last Stand. Poliisirooli oli tavallista sähäkämpi ja kovaotteisempi. Cannesissa taas sai maailmanensi-iltansa Etelä-Afrikkaan sijoittuva trilleri Zulu.

Dvd-markkinoille on tullut viime vuosina koko läjä toiminta- ja jännitysleffoja, joissa Whitaker on sivuosassa: Catch .44, Repo Men, The Experiment, Freelancers…

”Urani on alusta asti jakautunut kahteen suuntaan. Voin olla ylpeä sekä genre-elokuvista että draamoista. The Butler on erilaista draamaa, se on ohjaaja Lee Danielsin näköinen elokuva”, näyttelijä kuvailee viime vuoden elokuvaansa, joka oli Yhdysvalloissa jättimenestys.

”Mutta on myös jännittävää tehdä persoonallisempia toimintaleffoja.”

Whitakerin urastrategia on saman kaltainen kuin Samuel L. Jacksonilla. Karismaattiseen ja rakastettuun Jacksoniin verrattuna Whitakerilla on laajempi skaala: hän on kotonaan myös Rautakaupungin kaltaisessa vakavassa, 1970-luvun amerikkalaisen draaman henkeen tehdyssä rikostarinassa. Eikä Whitakerin tarvitse olla etualalla. Sivuosankin tehdessään Jackson taas tuntuu täyttää koko kuvan.

”Minulle roolin koolla ei ole väliä, tärkeintä on käsikirjoitus”, Whitaker sanoo.

Jonkun muun suusta se olisi klisee, mutta hänen koko uransa todistaa väitettä – vaikka joukossa on toki heikompiakin elokuvia, rajuimpana esimerkkinä Battlefield Earth. Näyttelijä on itsekin sanonut olevansa siitä hieman nolona.

Kiitosta saaneessa Rautakaupungissa hän on kiistatta sivussa, kun Christian Bale, Woody Harrelson ja Casey Affleck hallitsevat surullista show’ta.

”Rautakaupunki on vakava elokuva, minusta se on tyyliltään lähellä romaanikirjallisuutta. Se kertoo menneisyyden taakasta. Aihe on klassinen, mutta se, että tarina sijoittuu hiljalleen tyhjenevään teollisuuskaupunkiin on tätä päivää. Tällainen on uusi Amerikka.”

Whitaker tekee yhä enemmän elokuvia myös Yhdysvaltojen ulkopuolella. Ensimmäisestä on jo aikaa. Hän oli vuonna 1992 sivuosassa Neil Jordanin palkitussa The Crying Gamessa.

”Yhdysvaltojen ulkopuolella huomaa, että elokuvantekijöillä on enemmän vapautta. Rahoittajat ja elokuvastudio eivät kyttää tekemisiä. En sano, että amerikkalaiset ohjaajat olisivat aina tuottajien rautaisessa otteessa. Mutta bisnes tekee siellä itseään enemmän tykö”, Whitaker sanoo.

”Esimerkiksi ranskalaisissa tuotannoissa ohjaaja saa vapaasti seurata vaistoaan.”

Ranskalaisen tiimin ja algerialaisen ohjaajan Rachid Boucharebin kanssa hän on tehnyt juuri Two Men in Townin, jossa toista pääosaa näyttelee Harvey Keitel. Myös taannoin valmistunut Zulu on tehty pääasiassa ranskalaisella rahalla ja ohjaaja on ranskalainen Jerome Salle. Kuvauspaikalla ei välttämättä ole enää tekemistä elokuvan kansallisuuden kanssa: Two Men in Town tapahtuu Pohjois-Amerikassa, ja Zulussa Whitaker esittää traumatisoitunutta poliisia Kapkaupungissa. Pääosassa on Orlando Bloom.

Whitaker myöntää tosiasian: hän on Zulussa paikkaamassa ensimmäiseksi rooliin valittua Djimon Hounsouta.

”Djimon on kaverini, hänellä oli varmasti syynsä. Tulin mukaan elokuvaan kuvausten alkaessa. Opettelin xhosan kielen nopeasti, koska roolihahmoni pitäisi puhua sitä äidinkielenään monissa kohtauksissa. Ei siinä ole kummempaa. Itse työ on samanlaista.”

Whitakerin roolihahmon elämäntarina on vertauskuva Etelä-Afrikan historiasta.

”Hän ei halua kohdata menneisyyttään, mutta kärsii siitä valtavasti. Se häpeä tulee ennen pitkää rajusti pintaan. Nämä vahvat ideat houkuttelivat tässä käsikirjoituksessa.”

Globalisaatio tuo enemmän mahdollisuuksia, Whitaker sanoo.

”Elokuvien tekeminen näin on yhteisöllisempää. Enää ei ole tiukkoja maiden ja kielten rajoja. Näyttelijät, ohjaajat ja kuvaajat liikkuvat paikasta toiseen. The Last Standissa oli korealainen ohjaaja. Taannoin oli myös puhetta, että näyttelisin japanilaisen Takashi Miiken elokuvassa Japanissa. Sekin saattaa vielä toteutua. Se olisi jännittävää.”

Whitakerista piti alun perin tulla laulaja.

”Opiskeluaikoinani minun piti päättää, valitsenko draaman ja oopperakoulutuksen. Päädyin oopperaan. Huomasin vasta myöhemmin, että näytteleminen veti enemmän puoleensa. Ensimmäinen agenttinikin oli oopperan maailmasta, ei elokuva-alalta.”

Läpimurtoroolissaan vuonna 1988 Whitaker esitti jazz-saksofonisti Charlie Parkeria. Elokuva oli Clint Eastwoodin ohjaama Bird.

Musiikki on yhä läsnä Whitakerin työssä. Marraskuussa Yhdysvalloissa tuli ensi-iltaan Black Nativity, jossa hän esittää laulavaa baptistikirkon pappia.

”Pastori saarnaa harlemilaiselle seurakunnalleen laulaen. Baptistikirkossa musiikki on yhtä tärkeää kuin sana. Elokuva on oikeastaan musikaali, ja Jennifer Hudson näyttelee tytärtäni jo toista kertaa. Laulamme duetonkin.”

Whitaker on myös ohjaaja ja elokuvatuottaja. Hän oli mukana tekemässä Fruitvale Stationia, joka kertoo surullisen ja tosipohjaisen tarinan poliisin väkivallan uhrina kuolleesta sanfranciscolaismiehestä.

”Se on tarina, joka piti kertoa”, Whitaker sanoo.

”Fruitvale Stationin tarina olisi voinut tapahtua missä tahansa. Ei se ole minusta kertomus vain amerikkalaisista ongelmista.”

Ohjaajana Whitaker on pitänyt taukoa. Draama Toivo elää oli menestys 15 vuotta sitten.

”Tarkoitus olisi kuitenkin päästä tekemään elokuvaa pian. Hankkeita on kaksi. Kirjoitin juuri uudelleen käsikirjoituksen Richard Pryorin elämästä.”

Rääväkoomikko ja stand up -huumorin legenda Pryor oli nuoren Whitakerin sankari 1970-luvulla. Päihdeongelman kanssa taistellut Pryor sairastui myöhemmin MS-tautiin. Mutkikkaaseen elämään kuului myös seitsemän avioliittoa.

”Hän on antisankari ja sankari, uskomaton hahmo. Elokuva olisi kunnianosoitus, mutta tietysti se käsittelisi myös ongelmia. Pryor on ollut läsnä elämässäni ehkä enemmän kuin kukaan muu taiteilija. Hänen julisteensa oli huoneeni seinällä koko teini-ikäni ajan.”

Hanke on viivästynyt jo useita kertoja, eikä Whitakerin version pääosaan ole vielä löydetty näyttelijää.

”Toinen elokuva kertoo sotakirjeenvaihtajasta. Siinä ohjaisin ensimmäistä kertaa itseäni.”

Roolihahmon luonne ja ammatti tekisi samaan aikaan ohjaamisesta ja näyttelemisestä mahdollista.

”Journalistina hän tarkkailee ympäristöään ja tekee siitä havaintoja. Voisin olla näyttelemisestä huolimatta siis tietoinen kuvaustilanteesta ilman, että se tekisi roolityöhöni särön.”

Monet näyttelijät eivät osaa koskaan jäädä eläkkeelle, vaan jatkavat hamaan loppuun asti. Whitaker on vasta 53-vuotias, mutta hän tietää jo, ettei aio paiskia töitä loputtomiin.

”Voin takuulla lopettaa, kun on sen aika. Ryhtyisin ehkä opettamaan näyttelemistä ja elokuvaa.”

Whitaker nauraa.

”Ei elokuva ole veressäni. Olen vain vuosien varrella huomannut, että ihmisten mielestä osaan näytellä, joten toistaiseksi ei ole ollut syytä jättää alaa.”

Teksti: Kalle Kinnunen