24: The Game (PS2)

Tv-sarja 24:n suosio on noussut maailmalla ja myös Suomessa käsittämättömiin mittasuhteisiin. Olevinaan reaaliaikaan tapahtuvassa sarjassa Jack Bauer selvittää terroristien katalat juonet ja pelastaa maailman. Hämmästyttävästi maailman pelastamiseen on aina aikaa täsmälleen 24 tuntia. Sarjan fanien märät unet muuttuvat vihdoin todellisiksi, sillä 24: The Gamen myötä jokainen meistä pääsee Bauerin saappaisiin laukomaan ysimillistä ja viileitä one-linereita.

Sen kummemmin sarjan juonikuvioita paljastamatta voitaneen kertoa, että peli sijoittuu sarjan 2. ja 3. tuotantokauden välimaastoon ja se lasketaan viralliseksi tv-sarjan kaudeksi. Peli lupaa tajunnanräjäyttäviä juonenkäänteitä ja paljastuksia sarjan faneille, mutta meille vääräuskoisille ei ole tarjolla kuin keskinkertainen taktinen ammuskelupeli.

Kolme rumaa teroa

Ensimmäiset reaktiot ovat positiiviset: tämähän näyttää ihan tv-sarjalta! Telkkarista tutut monen kuvakulman yhteisotokset ja jopa heiluva kameratyöskentely on mallinnettu prikulleen oikein. Päähenkilöiden rooleja puhuvat tv-sarjan näyttelijät ja muutenkin fiilis on kuin sarjan parhaita hetkiä katsellessa. Valitettavasti pian kiilto hiipuu ja karu todellisuus alkaa paljastua.

Pelin ensimmäinen tehtävä antaa kattavan yleiskuvan siitä, mitä tuleman pitää. Bauer kavereineen vyöryttää terroristien hallussaan pitämää laivaa. Pelattavuus on jotain Grand Theft Auton ja Metal Gear Solidin väliltä. Bauer hiippailee suojasta toiseen ja räiskii MP5:llä pahvitaulun tapaan esiin hyppiviä pahiksia. Ruumispinot kasvavat Rambo-elokuvien tasolle ja suuri osa kaatuneista tuntuu olevan aivottomia tiimikavereita, jotka haistattavat pitkät Bauerin komennoille. Kartalle on merkitty kohde, jota kohti tulisi pyrkiä.

Missä on pommi? MISSÄ ON POMMI? Jack Bauer saisi Chuck Norrisistakin tunnustuksen.

Perille päästyään pelaajaa odottaa ikävä juonenkäänne, sillä oikea kohde onkin aivan jossain muualla. Alkaa tiukka juoksu kelloa vastaan, kun pelaaja hiippailee hieman aiempaa ripeämmin suojasta toiseen ja räiskii MP5:llä pahvitaulun tapaan esiin hyppiviä pahiksia. Kenttä päättyy tv-sarjasta tuttuun cliffhangeriin ja armottomasti sekunteja nakuttava kello säestää ruudun häipymistä mustaksi.

Hiippailuosuuksien tekninen toteutus on masentavaa tasoa. Osiot ovat graafisesti vaisun näköisiä, mutta silti nopeatempoinen toiminta pakottaa Pleikkarin anomaan armoa, ruudunpäivityksen pudotessa yksinumeroiselle tasolle. Vanhentunut kone tai ei, God of Warin tapaisten revitysten jälkeen moista ei voi selitellä kuin laiskuudella.

Hiippailuosuuksien välissä pääsee harrastamaan muuta sarjasta tuttua toimintaa, kuten autotakaa-ajoja tai puzzleosuuksia. Lepsu toteutus jatkuu myös autotakaa-ajoissa, joissa ruudunpäivitys venyy ja paukkuu, eikä hyvästä ohjattavuudesta ole tietoakaan. Mallista riippuen autot joko yli- tai aliohjautuvat siinä määrin, että itku on lähellä jo ensimmäisessä kentässä. Koska Grand Theft Autoa on selvästikin pelattu, eikö siitä voinut oppia jotain?

Vain faneille

24: The Game on kuin malliesimerkki fanipoikatuotteesta. Itse en suuremmin perusta tv-sarjasta, joten minulle kokemuksesta jäi suuhun paha maku. Miksi tuhlaisin aikaani aliarvoiseen ja karun näköiseen peliin, kun tarjolla on niin paljon hauskempaakin pelattavaa? Tieteen nimissä annoin ohjaimen myös sarjaa palvovan kaverini kouraan. Yllättäen reaktio oli täysin toisenlainen.

24-peli maistuu paremmin fanille.

Viat tuntuivat siedettävältä pahalta, jonka kesti hyvin kirjoitetun juonen ja suunnattomasti sarjaa muistuttavan toteutuksen ansiosta. Peli meni läpi ennätysajassa ja läpäisyn myötä avattavat pikkubonukset jaksoivat kiinnostaa. Tätä manuaalisempiiristä koetta voi käyttää pelin soveltuvuuden määrittämiseen. Mikäli tv-sarja on viikoittainen rituaali, eikä hyllyyn tahdo mahtua muuta kuin dvd-kausibokseja, peli iskee samaan rakoon kuin Jack Bauerin oikea suora.