Amplitude (PS2)
Sonyn mustan monoliitin rytmipelivalikoima on melko laaja. Genren uusin tulokas on Amplitude, joka on ehkäpä PlayStationin parhaan rytmipelin, Frequencyn, jatko-osa. Pelin takana on Harmonix, joka työsti myös pelisarjan ensimmäisen osan. Loistavia arvosteluja saanut Frequency asetti seuraajalleen korkeat vaatimukset, mutta Harmonix osoittaa kykenevänsä venymään. Hyväksi todetulle perustalle on kasattu peli, joka pystyy kilpailemaan tasaväkisesti edeltäjänsä kanssa, mutta ohitusyritys jää tekemättä.
Amplitudessa pelaajalle annettu tehtävä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta on käytännössä todella haastava. Pelaajan on naputeltava PlayStationin ohjaimen nappeja (L1, R1 ja R2) oikea-aikaisesti aktivoiden näin biisien osasia. Pelattavaa löytyy 25 kentän (tai biisin) edestä. Jokainen kappale on kasattu kuudesta eri soittimia kuvastavasta raidasta, jotka jakautuvat vielä pienempiin osasiin. Näistä löytyy sitten eräänlaisia timantteja, jotka kertovat mitä nappia pelaajan pitää painaa. Kun biisin osa on aktivoitu, se jää soimaan itsekseen, jolloin pelaaja voi aktivoida muita osia. Jonkin ajan kuluttua aluksi aktivoitu musiikkiraita kuitenkin vaatii uudestaan pelaajan huomiota.
Ensimmäiset biisit eivät vielä ole kovin hankalia, mutta pelin edetessä monimutkaiset ja nopeatempoiset näpyttelysarjat panevat pelaajan koville. Mikäli naputtelu ei suju tarpeeksi hyvin, koko biisi on aloitettava alusta. Paria viimeistä biisiä lukuun ottamatta kaikki kentät ovat kuitenkin läpäistävissä ensimmäisellä pelikerralla, joten vaikeustaso ei ole ylivoimaisen korkea. Mielenkiintoiseksi homma muuttuu siinä vaiheessa, kun aletaan katsoa kentistä kertyneitä pisteitä. Vaikka kenttä olisikin läpäisty, se ei takaa, että pelaaja olisi yltänyt huippusuoritukseen musiikkiraitoja aktivoidessaan. Isoihin pistekasoihin pääsee käsiksi vasta kertoimien myötä. Tätä kerrointa voi kasvattaa ja pitää yllä aktivoimalla onnistuneesti useampia musiikkiraitoja peräkkäin. Pisteet tulevat tärkeiksi bonusbiisejä avattaessa, ja omien ennätysten parantaminen on yksinkertaisesti pirun hauskaa.
Moninpeliominaisuuksiin on kiinnitetty runsaasti huomiota. Amplitudea voi pelata samalla konsolilla tai netissä maksimissaan neljä pelaajaa samanaikaisesti. Kolme moninpelimuotoa ovat game, duel ja remix. Gamessa pelaajat ryskäävät samassa biisissä taistellen parhaasta pistemäärästä, duelissa tehdään vuorotellen jonkinlainen biitti, joka vastustajan pitää toistaa. Remixissä puolestaan miksataan valmiita biisejä ja omat tuotokset voi laittaa myös jakoon. Muiden pelaajien tekemiä miksejä voi luonnollisesti myös pelata.
Amplituden soundtrackiltä löytyy musiikkia moneen makuun. Luvassa ei ole pelkkää räppiä tai teknohumppaa, vaan pelin musiikista vastaavat kovan luokan artistit aina David Bowieta, Slipknotia, Garbagea ja Papa Roachia myöten. Mutta ne huonommatkaan biisit eivät menoa haittaa, sillä silmitön nappien hakkaaminen vie huomion taustarytkeestä. Pelaajalle on annettu myös mahdollisuus miksata biisejä enemmän oman maun mukaiseksi. Remiksaus on niin helppoa puuhaa, että tällainen keskivertoa tyhmempi peliarvostelijakin onnistui saamaan useammasta biisistä ihan kuunneltavaa tavaraa. Remix-moodi ei kuitenkaan pidemmän päälle jaksa innostaa. Jos musiikkia tehdään niin se kannattaa tehdä ihan kunnon musiikkiohjelmalla, eikä pelillä, johon lisätty valmiiden biisien miksausmahdollisuus on vain pieni bonus.
Pelin ulkoasu on oudon psykedeelinen. Iloiset neonvärit vilkkuvat ja välkkyvät, siellä täällä olevilla ”screeneillä” näkyy artisteja esiintymässä ja muutenkin meininki on kuin Ahteen Jussilla kokaiinipöllyissä. Amplitude on kuitenkin edeltäjäänsä selkeämpi, sillä ennen putkimainen rata on nyt muutettu vaakatasoon. Pelaaja saa tehdä itselleen myös virtuaalisen muotokuvan, jolla ei kuitenkaan pelillisesti ole mitään merkitystä. Tälle hahmolle saa menestyksen mukaan avautuvaa lisävaatetusta, mutta koska hahmolla ei ole mitään väliä, eikä siihen tule kiinnitettyä juuri huomiotakaan, on näiden pikkubonusten hyöty varsin vähäinen.
Amplitude on hyvä ja tasapainoinen jatko-osa, jossa ei ole sen suurempia vikoja. Toki se muistuttaa paljon edeltäjäänsä, mutta väliäkös tuolla, kun peli jaksaa kuitenkin kiinnostaa. Frequencyn omistajat eivät ehkä saa Amplitudesta niin hyviä fiiliksiä kuin pelisarjan uudet ystävät, mutta silti peliä voi suositella kenelle tahansa. Yksinpelinä paketista irtoaa huvia arviolta viikoksi, moninpelinä vähän pidempään.
