Arvostelu: Sniper Elite 4 on parasta räiskintää sitten DOOMin
Tekijä: Rebellion
Julkaisija: Wendros
Testattu: Xbox One
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 64-bit tai uudempi, Intel i3-2100 tai vastaava, 4 Gt muistia & 2 Gt näytönohjain
Pelaajia: 1, 2-12 (internetissä)
Arvostelija: Jukka O. Kauppinen
Sniper Elite -räiskintäpelistä tulee monelle ensimmäiseksi mieleen Hitlerin kivekset, jotka tarkka-ampujan luoti repii pirstaleiksi. Sitä on luvassa sarjan neljännessäkin osassa, mutta ei siinä kaikki! Hitlerin sukuelinten takaa vilkkaa nimittäin huippuluokan räiskintäpeli, joka yllättää kaikin tavoin positiivisesti.
Sniper Elite 4:n laadukkuus on riemukas yllätys senkin takia, että pelisarjan historia on muheva sekoitus hyvää, huonoa, lupauksia ja pettymyksiä. Ihan ensimmäinen Sniper Elite julkaistiin jo vuonna 2005, eikä pelin henki ole sittemmin suuresti muuttunut. Tuolloinkin meininki oli vahva sekoitus hiiviskelyä, tarkka-ammuntaa ja räiskintää, mutta parantamisen varaa oli. Sen verran riittoisasti, että kesti kokonaiset 12 vuotta tehdä Sniper Elitestä peli, joka se on halunnut olla alusta lähtien.
Sniper Eliteissä pelaaja on Karl Fairburne, yhdysvaltalainen OSS-erikoisjoukkojen salainen agentti, joka lähetetään toisen maailmansodan kuumille taistelupaikoille tekemään natseista selvää. Pelisarja on leikitellyt avoimehkoilla kentillä ja semivapaalla toiminnalla, sekä yrittänyt rakentaa siitä räiskintää, toimintaa ja hiiviskelyä sekoittavan sotapelin. Tässä on onnistuttu vaihtelevasti. Jokainen Sniper Elite on ollut edellistä parempi, mutta samalla jokaisessa on ollut tyhmistelyjä, jotka ovat enemmän tai vähemmän haitanneet, jopa pilanneet pelikokemusta.
Sniper Elite 4:ssä 12 vuoden taival on päässyt tällä erää kohteeseensa, suorastaan napakympisti. Siinä on korjattu sarjan jotakuinkin kaikki aiemmat ongelmat ja luotu peli, joka pieksee mennen tullen valtaosan maailman sotaräiskinnöistä ja CoDeista, vaikka budjetin sanelemat tuotantoarvot eivät ylläkään megapelien tasolle.
Italian auringossa, yössä
Tällä kertaa Karl Fairburne matkaa Italiaan, vuoteen 1943.
Natseilla näyttäisi olevan ikävä uusi ase, jonka avulla voisi olla mahdollista kääntää sodan kulku. Siitä on tietysti otettava selvää. Useiden tehtävien mittaan aseeseen liittyviä tietoja selvitellään ja Karl pääsee aina vain lähemmäs salaisuuden ydintä. Voiko hän pysäyttää natsiperkeleet ja varmistaa, ettei toisen maailmansodan kulku käänny liittoutuneille vastaiseksi?
No, totta kai voi. Karl on semmoinen supersotilas, ettei häntä pysäytetä ihan noin vain. Ei kuitenkaan ubermench, sillä kyllä häneen luoti tehoaa. On siis vain oltava niin taitava, että viralliset yli-ihmisetkin jäävät kakkoseksi.
Juoneltaan Sniper Elite 4 on tuheaa juustoa, jota ei kannata ihan liian tarkasti miettiä. Ai että saksalaiset olisivat rakentaneet mega-aseensa tehtaan Italiaan ja tuoneet ratkaisevan tiedemiehensäkin kännilomalle ratkaisupaikoille? Että tärkeitä asiapapereita lojuu siellä täällä vihollisagentin löydettävänä? Aivoon sattuu, jos tätä miettii liikaa.
Vähän uskottavampaa tarinaa löytyy motivointijuonesta, jossa Italian vastarintaliikkeen partisaanit ja jopa mafiajehut avautuvat ulkomaiselle soturille. Vähän ontoiksi jäävissä tehtävien pohjustuksissa saadaan vähän tuntumaa siihen miksi ja mitä kullakin kartalla ollaan tekemässä, ja siinä sivussa myös jokunen kiva tärppi sivutehtäviksi. Ei näillä eväillä Oscar-gaalaan päästä, mutta eipä myöskään Razzieenkaan.
Oli tehtävien pohjustus miten hömppää tahansa, Italiassa ollaan. Vastassa on tehtävästä riippuen milloin natsi poikineen, milloin fasisti veljineen. Maisemat ovat komeita, kentät laajoja ja hiekkalaatikot miellyttävän avoimia. Isoilla, useimmiten kivan yhtenäisillä kartoilla saa kuljeskella ja touhuta melkoisen vapaasti. Esimerkiksi Sniper Elite 3:ssa kartat olivat yleensä ränneillä yhdistettyjä minihiekkalaatikoita, mutta nyt jokainen kartta on ihan aito iso leikkikenttä.
Lisäksi kartat ovat miellyttävän monimuotoisia sekä teemoiltaan että arkkitehtuuriltaan. Yleisinä teemoina niistä löytyy niin salaista tehdasta kuin italialainen pikkukylä luostareineen, satamakaupunki, metsämaisemaa sun muuta. Maisemat ovat näyttäviä ja tyylillisesti uskottavia. Mikäs sen kivempaa kuin käveleksiä viiniköynnösten lomassa ja tuikata natsia puukolla kylkiluiden väliin, tulee entistä punaisempaa viiniä näet!
Monimuotoisuus näkyy myös kenttien omassa rakenteessa.
Olisihan se kurjaa, jos tarkka-ampuja ei pääsisi käyttämään kiikarikivääriään. Niinpä tarjolla on vaihtelevassa määrin kapeita kujia ja pensaikoita kuin myös aukeita, rinteitä ja korkeita rakennuksia, joihin kiipeämällä ja asemoitumalla ympäristö avautuu komeasti edessä, tarjoten moniaita herkullisia maaleja. Tarkka-ampujamme voi perehtyä maastoon kiikareillaan ja jopa tagata sen kautta sekä vihollissotilaita että hyödynnettäviä kohteita, kuten possahtelevia bensiinitynnyreitä, ammuslaatikoita tai ajoneuvoja, joiden äkillinen syttyminen liekkeihin ja räjähtäminen on omiaan aiheuttamaan hämminkiä vihollisleirissä.
Ja jos pudotat nostokurjen lastin vihollispanssarin tornin päälle, niin eipä se siitä ihan tämän tehtävän aikana enää liikahda.
Kentille on ripoteltu runsain mitoin kaikenlaista käyttökelpoista, jolla oiva hiippailija voi luoda vihollisten keskuuteen kaaosta ja hämminkiä. Ettäkö pensakanisteri räjähti itsestään, kun komentaja käveli siitä ohi? Kuoma-auto leimahti liekkeihin ja koko varikko paloi? Hans, mikä pentele tätä generaattoria vaivaa, kun se kolisee ja meluaa nyt noin? Hans? Hans?! Hans, miksi sinun aivosi ovat seinäl…!
Tee oma seikkailusi
Sniper Elite 4:ssa pelaajan työkaluihin lasketaan myös kenttien mahdolliset omat taustaäänet ja metelit, ja jos laukauksen ajoittaa ylilentävän lentokoneen moottoripärinään, niin eipä sitä kukaan kuule. Toki käytettävissä on myös vaimennettuja luoteja niin kivääriin kuin pistooleihinkin, tosin aina perusluoteja pienempi määrä. Niillä kelpaa napsia kohteita huomaamatta. Tai ainakin äänettä.
Onkin ihan itsestä – ja toki onnesta – kiinni millaisen lähestymistavan valitsee. Varjoissa ja pusikoissa hiippailu on yksi ääripää, Rambo-henkinen rynnistely toinen. Molemmat toimivat, molemmat ovat hauskoja, etenkin kun niihin yhdistää vielä pelin tarjoamia monituisia työkaluja. Kranaatit ovat toki peruskauraa, mutta kiero hiippailija viljelee kulkureiteilleen myös ansamiinoja. Ilkein kaveri nitistää muutaman natsin ihan hiljaa, sitten tekee kunnon miinoitusreitit ja räiskii niin, että viholliset oikein innostuvat ajojahtiin. Sitten vain kuunnellaan räjähdysten ääniä ja herkutellaan miinojen aiheuttamilla tupla- ja triplatapoilla.
Mutta aina sota ei suju suunnitelman mukaan, sillä nämä natsit ja fasistit ovat fiksuja kavereita.
Kenttien perusskriptaukset eivät vielä hirveästi yllätä, sillä leppoisat jampat kuljeskelevat määrätyillä partioreiteillään ja tarjoavat parhaimmillaan oivia mahdollisuuksia ohihiippailuun, selkäänpuukotteluakaan unohtamatta. Mutta jos he kuulevat outoja ääniä tai näkökentässä vilahtaa jotain epäilyttävää, silloin skripti vaihtuu tekoälyyn ja pelaajaa saattaa ahdistaa. Vihut viestivät keskenään ja vinkkaavat kamuilleen, että minäpäs menen katsomaan tuonne. Tai ihmettelevät, että hei, yksi meistä puuttuu, missäs hän on – ja aloittavat etsinnät.
Sniper Elite 4 on harvinainen tapaus sikäli, että se on sotapeli, jonka tekoäly tuntuu reilulta. Vihollisten havaintokyky ei ole liian rajoitettu eikä ylimaallinen, vaan just sopiva, tietyllä tapaa lähes realistinen. Tai ainakin pelillisesti uskottava. Käytös muuttuu, kun tila vaihtuu partioinnista uteliaaksi ja epäileväksi, ja ”vitja, jotain on vinossa” / ”tuollahan ammutaan” / ”täällä on vihollisia” -olotilat saavat kutinaa puntteihin. Vihut liikkuvat, kiertelevät, kokoontuvat, vetäytyvät ja hyökkäävät, hakevat apuvoimia ja liikkuvat yllättäen. Kyllähän se vähän jo harmittaa, kun hieno miinakenttä olikin väärässä paikassa, sakunpenteleet päättivätkin mennä eri reittiä.
Tämä arvaamattomuus onkin silkkaa helmeilyä, sekä omalta että vihollisten kannalta. Avoimet kentät ja niiden monituiset kulkureitit, joskus kaduilla, joskus talojen sisällä, joskus ehkä katoilla tai maan allakin, tarjoavat rutosti vaihtoehtoja niin taktikointiin ja toimintaan. Se tuo myös hurjasti uudelleenpelattavuusarvoa, sillä kaikki kentät ja tehtävät voi läpäistä yleensä vähintään kahdelta eri suunnalta, yleensä useammaltakin. Mitään tiettyjä ratkaisutapoja ja -kaavoja ei ole, vain oma kärsivällisyys ja mielikuvitus on rajana.
Toki toiminnassa ja tekoälyssä on pelillisiä ratkaisuja siinä määrin, että jamppoja voi yrittää hoopottaa. Näiden huomio keskittyy myös yleensä pelaajan edelliseen havaittuun sijaintiin, mikä tarjoaa joskus hyvän tilaisuuden pikku miinoitukselle, milloin potentiaalisen pakoreitin. Mutta kuten sanottua, yllätyksiä tapahtuu ja stealth-pakomatka päättyykin tarkkaavaisen tarkka-ampujan luotiin tai aiemmin huomaamattoman partion luotiin.
Rautalankaakaan ei liiemmälti väännetä, mikä voi joskus jopa yllättää. Vaikka kartta ja kompassi auttavatkin, niin moni tilanne tulee suoranaisena yllätyksenä eikä siinä aina edes muista, että oliko tämä yksi tehtävistä vaiko kenties ihan satunnainen kohtaaminen. Siinä sitten tehtävän lopussa raavitkin päätä, että taisinpa muuten tuhota antiikkiset aarteet sen sijaan, ihan refleksinä, sen sijaan että olisin muistanut sanoa mafiapomolle niiden siirrosta. Ohops.
Riemukasta räiskintää
Sniper Elite 4 on hieno, hauska ja monipuolinen räiskintäpeli, joka yhdistää oivallisesti hiiviskelyä ja juonittelua rempseään, suoraviivaiseen toimintaan. Se ei pakota pelaajaa mihinkään muottiin, vaan antaa tämän valita itse roolinsa ja tyylinsä.
Joskus tilanne toki menee käteen ja harkittu hiiviskely muuttuukin tuli- ja räjähdystaisteluksi, mutta se on toki ihan normaalia sodassa. Harva suunnitelma kestää vihollisen kohtaamista. Vaikeustaso ja tekoäly on onnistuttu tasapainottamaan esimerkillisen hyvin, ja peli tallentaa automaattisesti vähän väliä. Eli kuolematkaan eivät menoa haittaa, kun takaisinpäin palataan vain kotvan verran.
Sniper Elite 4 onkin hauskinta räiskintää sitten DOOMin, ja kertalaakista kivempi kuin yksikään Call of Duty aikoihin. Omalla mittarillani tämä nousee jopa Battlefield 1:n yksinpelin yli. Ei siis mikään turha tekele!
Ja ne Hitlerin kellit? Ne ovat omassa ennakkotilaajan etuna tai maksullisena DLC:nä saatavassa tehtävässään.
