Arvostelu: Travis Strikes Again: No More Heroes on surrealistisen hauska, mutta toistaa liikaa itseään

24.02.2019 10:00 | Ilari Hauhia

Travis Strikes Again: No More Heroes on varsinkin Goichi ”Suda51” Sudan pelejä aiemmin kokemattomalle todennäköisesti varsin erikoinen kokemus. Tarjolla on surrealistista huumoria, jossa neljättä seinää laitetaan palasiksi oikein urakalla, ja pohditaan samalla videopelien syvintä olemusta. Ikävä kyllä itse pelaaminen ei ole kovin hauskaa. 


Julkaistu / Tekijä: Grasshopper Manufacture (suda51) /  Julkaisija: Marvelous / Saatavilla ja testattu: Nintendo Switch / Pelaajia: 1-2 / Ikäraja: 16 / Peliä pelattu arvostelua varten: noin 12 tuntia


Travis Strikes Again: No More Heroes kiihdyttää nollasta sataan jo alkumetreillä. Sarjan päähenkilö Travis Touchdown listi sarjan aiemmassa osassa Bad Girl -nimisen salamurhaajan, ja nyt Bad Girlin isä Bad Man on tullut kostamaan teon. Kesken välienselvittelyn Travis ja Bad Man imeytyvät kuitenkin Death Drive Mk II -nimisen pelikonsolin syvyyksiin, hupsista keikkaa vaan.

Travis löytääkin itsensä Electric Thunder Tiger II -nimisen pelin sisältä. Ensimmäisenä itse kuolema kysyy Travikselta, että onko tällä lupaa edetä pelissä. Travista ei kuoleman kysymykset kiinnosta ja tämä toteaa takaisin, että mikäli tämä on imeytynyt pelin syövereihin, aikoo tämä pelata pelin läpi. Kuolema yrittää pysäyttää Traviksen, siihen pystymättä, jonka jälkeen  Travis lähtee tuhoamaan Electric Thunder Tiger II:een koodiin jääneitä bugeja lasermiekallaan.

Mikäli teksti kuulostaa tähän mennessä kuin epäselvältä ja surrealistiselta unelta, ja olet alkanut epäillä onko sitä kirjoittanut toimittaja saanut kenties jonkinlaisen kohtauksen, niin ei hätää. Kaikki on kunnossa. Travis Strikes Again: No More Heroes on vain ihka aitoa Suda51:tä ja sen tarinan kulku on niin suurta taidetta, ettei sitä välttämättä pysty tulkitsemaan ihan tuosta noin vain.

Matkan varrella syödään nuudeleita ja pohditaan, kuinka paljon käynnissä oleva aivan liian pitkä Traviksen, ja vastaantulijan keskustelu vaikuttaa pelin Metacritic-pisteisiin. Tallennus tapahtuu istumalla bajamajaan. Pian huomaa, että aivot kannattaa oikeasti jättää suosiolla narikkaan ja kyydistä tulee nauttia. Mikäli surrealistinen huumori uppoaa, onkin Travis Strikes Againin dialogi oikeasti varsin hyvää viihdettä.

Ikävä kyllä siihen Travis Strikes Againin hyvät puolet jäävätkin. Pelimekaniikkojen puolesta kyse on nimittäin hyvin pahasti itseään toistavasta hack and slash -huidonnasta, jossa aivot voi jättää jälleen kerran narikkaan, mutta tällä kertaa ikävässä mielessä.

Travis Strikes Again on jaettu seitsemään eri ”peliin”, joihin kuuluvat Electric Thunder Tiger II:n lisäksi muun muassa Coffee and Doughnuts, Life is Destroy, Golden Dragon GP ja Killer Marathon. Vaikka ympäristö ja pelien teema vaihtelee, muistuttavat eri tasot Killer Marathonia lukuun ottamatta hyvin paljon toisiaan.

Suurin osa pelissä nähtävistä vihollisista on samoja jo Electric Thunder Tiger II:ssa aivan liian tutuiksi tulevia videopelibugeja, tai näitä muistuttavia olioita. Osa vastustajista käyttäytyy hieman eri lailla kuin toiset, mutta käytännössä niiden välille on vaikea löytää eroa. Näin ollen myös taistelu on todella puuduttavaa ja itseään toistavaa.

Pitämällä Y-nappia pohjassa Travis vispaa miekallaan kevyttä hyökkäystä, kun taas X-napista miekkasankari tekee hitaamman mutta enemmän vahinkoa tekevän iskun. Molempia voi yhdistää hyppyyn, jonka lisäksi Travikselle aukeaa pelin edetessä muutamia erityiskykyjä. Miekkaa pitää kuitenkin muistaa ladata silloin tällöin heiluttamalla toista pelitattia tai ravistamalla ohjainta, mikä ei tee taistelusta ainakaan yhtään sen hauskempaa.

Käytännössä suurimman osan ajasta X on ainut tarpeellinen hyökkäys jota hakataan niin kauan, että kaikki lähellä sijaitsevat bugit on laitettu matalaksi. Travis Strikes Again rajaa pelaajan jokaisessa taistelussa laserseinien avulla pieneen laatikkoon, jossa kamppailu tapahtuu. Seinät laskeutuvat vasta silloin, kun viholliset on tuhottu, joten tylsiä kamppailuja ei ole mitenkään mahdollista välttää.

Koska kamppailut muistuttavat niin paljon toisiaan, ei eri pelien teemoilla ole oikeastaan mitään merkitystä. Näin ollen lähestulkoon koko reilut 11 tuntia kestävän Travis Strikes Againin annin on nähnyt jo pelkän tunnissa, tai parissa läpikahlattavan Electric Thunder Tiger II:n läpäisyn jälkeen.

Muista eroavassa Killer Marathonissa pelataan perinteistä 2D-avaruusräiskintää asteroidivyöhykkeellä, mutta peli kestää vain parikymmentä minuuttia. Sen lisäksi jokaisen pelin välillä on kohtuullisen hauska perinteinen seikkailupeliosuus, joka alleviivaa pelin huumoria. Pientä hupia tarjoavat myös tasojen loppuun sijoittuvat pomotaistelut, jotka sentään erottuvat toisistaan joka kentässä.

Travis Strikes Againia voi halutessaan pelata myös lokaalina moninpelinä, jolloin toinen pelaaja ohjaa Travisia ja toinen Bad Mania omalla Joy-Conillaan. Nappulat mahtuvat pienelle ohjaimelle kohtuullisesti, vaikka pidemmät pelisessiot voivatkin tehdä ohjaintuntumasta sangen epämukavan. Toki yksinkin pelaava voi vaihtaa pelihahmokseen Bad Manin, mutta pelikokemukseen se ei tuo merkittävää muutosta.

Kokonaisuudessaan Travis Strikes Again on suuri pettymys. Sen absurdi tarina ei kykene pelastamaan peliä, jonka pelaaminen on pitkälti saman napin hakkaamista tunnista toiseen toisiaan muistuttavia vihollisia vastaan. Toki Suda51:n pelien suurimmille faneille Travis Strikes Again saattaa kolahtaa paljon keskimääräistä pelaajaa paremmin.

TRAVIS STRIKES AGAIN: NO MORE HEROES

”Hauska huumori ei pelasta surrealistista ja itseään toistavaa seikkailua Death Drive Mk II:n syövereihin.”

Muropaketin uusimmat