Billy Hatcher and the Giant Egg (GC)
eDomen arvostelussa Gamecuben Billy Hatcher and the Giant Egg
Segan Sonic Team -kehitystiimi aloitti uransa vuonna 1991 luomalla ensimmäisen Sonic the Hedgehog -pelin. Sittemmin poppoo on jatkanut työtään sinisen turbosiilin parissa ja tehnyt siinä sivussa mm. ChuChu Rocketin, Samba de Amigon ja molemmat Phantasy Star Onlinet. Nyt pelistudion jäsenet ovat päässeet ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen tuulettamaan mielikuvitustaan täysin uuden tasohyppelysankarin kanssa. Sonic Team on tarttunut tilaisuuteen ja pyöräyttänyt Gamecuben omistajien ihmeteltäväksi Billy Hatcher and the Giant Eggin.
Kanojen vapautusrintama
Pelin päähenkilö on Billy Hatcher -niminen nuori poika, joka pelastaa metsästä löytämänsä kanan sitä ahdistelleelta varikselta. Tämä urhea teko innostaa kanojen jumalan siirtämään nuorukaisen Aamunkoiton maahan, jonka asukkaat ovat pahassa pulassa. Pahat varikset ovat vanginneet kaikki kukkovanhukset kultaisten munien sisään. Nämä arvokkaat herrasmiehet ovat vastuussa auringon kutsumisesta aamuisin, joten heidän poissa ollessaan maailmaa uhkaa ikuinen pimeys. Tilanteen korjaamiseksi Billyn on pukeuduttava maagiseen kanapukuun ja käytettävä sen antamia erikoisvoimia varisten kukistamiseen.
Tämän hieman vinksahtaneelta kuulostavan taustatarinan ympärille on rakennettu mukavan omaperäinen 3d-seikkailu, jota on vahvistettu runsailla tasohyppelyosuuksilla. Pelin tärkein elementti ovat Aamunkoiton maata täplittävät munat, joita Billy voi hallita maagisen pukunsa avulla. Niitä kuljetetaan paikasta toiseen vierittämällä, mikä on myös helpoin keino kurittaa erilaisiin muotoihin muuttuneita variksia. Munia voi myös käyttää ammuksina ja eräänlaisina hyppyalustoina, jolloin niillä voi murskata alle osuvia vihollisia tai hypätä tavallista korkeammalle. Lisäksi ne ovat pakollisia monien kenttäelementtien, kuten trampoliinien, hyödyntämisessä.
Tavanomaisten tasohyppelytemppujen ohella munille on muutakin käyttöä. Niitä voi ruokkia hedelmillä, joita putoaa tuhotuilta vihollisilta ja löytyy kenttien eri nurkista. Saadessaan ravintoa epäsäännöllisen muotoiset kapistukset alkavat vähitellen kasvaa, kunnes ne saavuttavat kriittisen massan. Tällöin munaan voi suunnata erityisen kutsuhuudon, joka saa sen kuoriutumaan. Lajikkeesta riippuen sisältä löytyy mm. erilaisia esineitä ja Billyn seuraan liittyviä eläimiä. Tavaroiden avulla päähenkilö voi esimerkiksi parantaa itseään tai muuttua väliaikaisesti näkymättömäksi. Lemmikeillä sen sijaan on erilaisia erikoiskykyjä, joita käytetään vihollisten kiusaamisen lisäksi pienimuotoisten pulmien ratkomiseen. Esimerkiksi liekkien sammuttaminen onnistuu vesihyökkäykseen erikoistuneella Clippen-ötökällä.
Vieriminen kunniaan
Tulokkaan omalaatuinen perusidea on erittäin viehättävä ja yksistään se pitää pelaajan seikkailun ääressä parin tunnin ajan. Tämän jälkeen tavallisimmat munatyypit ja niiden käyttötarkoitukset on kuitenkin nähty ja pelin viehätysvoima alkaa olla yhä riippuvaisempi kenttäsuunnittelusta. Tämän taidon Sonic Team on onneksi aina hallinnut eikä pelaajien tarvitse tälläkään kertaa pettyä. Pelin kentät ovat erittäin laajoja ja monipuolisia eivätkä ne sorru toistamaan itseään missään vaiheessa. Muista tasohyppelyistä sen erottaa ennen kaikkea erittäin runsas vierimisteeman käyttö. Mukana on niin jyrkkiä ramppeja, vuoristoratamaisia kiskoja kuin reikäisiä kourujakin. Omaperäisiä ideoita olisi silti mahtunut mukaan enemmänkin, sillä kentistä löytyy varsin paljon muista lajityypin edustajista tuttuja ratkaisuja.
Rakenteeltaan peli seurailee monista nykytasohyppelyistä tuttua kaavaa. Sen tapahtumat on jaettu seitsemään eri maailmaan, joista jokainen sisältää kahdeksan kenttää. Läpäistyään kaksi ensimmäistä tasoa pelaaja voi joko siirtyä seuraavaan ympäristöön tai jatkaa saman alueen tutkimista. Kertaalleen selvitettyihin kenttiin palaaminen onnistuu näppärän valikon kautta. Tähän mahdollisuuteen kannattaa useimmiten tarttua, sillä paketista löytyy kiitettävän paljon erilaisia bonuksia kerättävien kolikoiden, erilaisten minipelien ja mm. uusia hahmoja sisältävien munien muodossa. Aivan kaikki ylimääräiset kentät eivät tosin ole kokemisen arvoisia, sillä erilaisten esineiden keräilemiseen perustuvat koitokset ovat pelin turhauttavinta antia. Monet niistä ovat sekä erittäin vaikeita että ikävän yksitoikkoisia.
Yksinpeliseikkailun läpäiseminen onnistuu melko helposti ja nopeasti, sillä se ei vaadi läheskään kaikkien pelistä löytyvien paikkojen tutkimista. Hieman perusteellisempaa lähestymistapaa suosiville paketti sen sijaan tarjoaa tekemistä pitkäksi aikaa. Tulokkaan elinikää lisää myös 2-4 henkeä majoittava moninpelimoodi, jossa pyritään kukistamaan muut pelaajat munia vierittämällä ja hautomalla. Yksinkertaiselta vaikuttava touhu on hämmästyttävän hauskaa, vaikka ei ylläkään aivan Gamecuben viihdyttävimpien moninpelien tasolle.
Tekniikka pettää paikoitellen
Pelin kontrollit vaativat hieman totuttelemista, sillä sen pelisysteemissä on omat niksinsä. Billy ei esimerkiksi voi peruuttaa lainkaan, vaan taaksepäin ohjaaminen saa hänet pysähtymään ja irrottamaan otteensa kierittämästään munasta. Niinpä kaikkien vihollisten tuhoaminen ja hedelmien kerääminen vaatii usein samassa paikassa pyöriskelemistä, mikä voi tuntua hieman turhauttavalta. Alkuihmetyksen jälkeen pelituntuma alkaa kuitenkin tuntua luontevalta ja munat alkavat käyttäytyä niin kuin pyöreiden esineiden kuuluukin.
Valitettavasti intuitiivinen kontrollisysteemi ei kuitenkaan riitä takaamaan erinomaista pelattavuutta, sillä pelin kamerasysteemi kärsii samoista ongelmista kuin Sonic Teamin muutkin kolmiulotteiset julkaisut. Kuvakulma laahaa päähenkilön perässä melko laiskasti eikä edes yritä reagoida vihollisten liikkeisiin. Tämä tekee varsinkin tasopomoja vastaan käytävistä taisteluista melkoista sokkoleikkiä. Lisäksi loppupään kentistä löytyy muutamia raidepätkiä, joiden käyttäminen vaatii tuskallisen paljon tarkkuutta. Erikoiskykyjen luova hyödyntäminen onneksi pienentää jälkimmäistä ongelmaa huomattavasti.
Visuaalisesti peli tuntuu jopa lievältä pettymykseltä, sillä kehitystiimi ei ole edes yrittänyt käyttää kaikkia Gamecuben tarjoamia resursseja. Päähenkilö ja tärkeimmät loppuvastustajat on mallinnettu hienosti, mutta varsinkin kenttien grafiikassa on tyydytty melko yksinkertaisiin ratkaisuihin. Niinpä peliltä onkin turha odottaa mitään tajuntaa räjäyttäviä kohtauksia. Audiopuolella hysteerisen hilpeät musiikit tuntuvat aluksi hieman ärsyttäviltä, mutta jonkin ajan kuluttua ne kaappaavat pelaajan tehokkaasti mukaansa pelin valoisaan tunnelmaan. Lapsenomaiset kiljahdukset ja muut ääniefektit tuntuvat sen sijaan loppuun saakka jotenkin epäonnistuneilta.
Kokonaisuutena Sonic Teamin uusin tuotos ei yllä aivan kehitystiimin laadukkaimpien tasohyppelyiden joukkoon. Omaperäisen perusideansa ja harvinaisen leppoisan tunnelmansa ansiosta se on kuitenkin mukavan persoonallinen tuttavuus, jonka lapsekasta yleisilmettä ei kannata säikähtää. Peli nimittäin tarjoaa onnistunutta ja sopivan haastavaa viihdettä sekä yksin- että moninpelistä kiinnostuneille.
