Castlevania: Curse of Darkness (PS2)

20.03.2006 00:00 | Miikka Lehtonen | 153

Castlevania-pelit voi helposti jakaa kahteen kategoriaan. Hyvät ovat kaksiuloitteisia, huonot kolmiuloitteisia. 3D-viritelmissäkin on ollut yrityksen makua, mutta kaava ei ole yksinkertaisesti toiminut. Castlevania: Curse of Darkness on se kuuluisa toden sanova kolmas kerta.

Dracula on taas noussut pelin nimeä kantavassa linnassaan ja jonkun pitäisi käydä päästämässä kalmo vaivoistaan. Asialla on tällä kertaa Hector-niminen vampyyrintappaja, joka on taustatarinan mukaan Draculan entisiä kätyreitä. Innocent Devil -nimellä kulkeva Hectorin harrastama taikuus kuulostaa eksoottiselta, mutta tarkoittaa käytännössä pomoilta kerättäviä erikoiskykyjä.

Muiden Castlevania-pelien takaan vampyyrinmetsästys on kaavamaista touhua. Pelaaja tutkii tasohyppelykeinoin linnan eri osia, joista jokaisella on oma teemansa. Joku osa voi olla raunioitunut puutarha-alue, toinen taas kummitusten täyttämä kirkko. Yleensä seuraavan alueeseen pääseminen vaatii jotain tiettyä ominaisuutta, jonka saadakseen tulee voittaa alueelta löytyvä pomo.

Pomojen kurmottamista helpottavat pelin kevyet roolipelielementit. Kun sielu helvettiin vilahtaa, kokemusta pankkiin kilahtaa. Mitään syvällistä hahmonkehitystä on turha odottaa, mutta pieni lisäkin piristää peliä.

Synkeää kauneutta

Castlevania-pelit ovat aina viehättäneet pelaajiaan, tai ainakin minua, omalaatuisella tyylillään, jota voisi parhaiten luonnehtia japanilaiseksi goottityyliksi. Hirviöt, maisemat ja varsinkin pomot ovat äärimmäisen tyylitellyn näköisiä ja kanniskelevat naurettavan kokoisia aseita. Mikäs sen kivampaa.

Tyylin lisäksi pelin grafiikka on pääsääntöisesti teknisestikin vaikuttavaa katsottavaa. Tekstuurit ovat tarkkoja ja ruudunpäivitys on vikkelää. Taustalla sykkivät perinteiset Castlevania-musiikit, jotka graafisen tyylin tavoin ovat mukavaa teknogoottilaista suuntausta.

Tähän asti kaikki on siis kunnossa, mutta pohjimmiltaan Castlevania: Curse of Darknessia vaivaa sama ongelma kuin muitakin 3D-vampyyrinlahtauksia. Peruskaava ei nimittäin toimi kolmiuloittesena. Kaksiuloitteisena tasoloikkana homma säilyy koko ajan tarpeeksi simppelinä saadakseen pelaajan koukkuun, mutta kolmiuloittesessa pelissä pelkkä kaavamainen eteneminen ei enää riitä. Tarvittaisiin lisää. Pelkkä hirviöiden sielujen keräily ei riitä, vaikka sen nimeä vääntelisi miten synkäksi.

Sinänsä harmi, sillä Curse of Darkness ei ole mitenkään kelvoton peli. Itseasiassa lyhyinä annoksina se on varsin viihdyttävä, mutta jää kaipaamaan sen kuuluisan viimeisen silauksen lisäksi todellista kuningasideaa. Mikäli joku pelintekijä on opetellut suomea ja osunut lukemaan tätä, nöyrä pyyntö kaikilta Castlevania-faneilta: ensi kerraksi jotain uutta, joohan?

Tekijä: Konami TYO
Julkaisija: Konami
Testattu: PlayStation 2
Saatavilla: PlayStation 2, Xbox
Pelin kotisivu: Castlevania: Curse of Darkness