Conflict: Desert Storm 2 (GC, pc, PS2, Xbox)
eDomen arvostelussa PC:n Conflict: Desert Storm 2
Viime vuosien aikana peliteollisuudessa on tapahtunut selvä muutos, kun tietyt julkaisut ovat alkaneet olla yhä tiiviimmässä yhteydessä vallitsevaan maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Samalla monet tahot ovat huomanneet, miten tehokkaasti peleillä voidaan markkinoida erilaisia näkökulmia ja ideologioita. Tämä on saanut ainakin USA:n armeijan ja Hamasin työstämään omia peliprojektejaan. Kaikki poliittista sanomaa tarjoileva materiaali ei kuitenkaan tule ulkopuolisilta tahoilta, vaan myös osa kehitystiimeistä ja julkaisijoista on ryhtynyt hyödyntämään ajankohtaisia aiheita. Yksi esimerkki tästä käänteestä on brittiläinen SCi, jonka PC:lle ja nykykonsoleille julkaistava Conflict: Desert Storm 2 vie pelaajat keskelle 90-luvun alussa käytyä Irakin sotaa.
Neljän miehen sota
Kyseessä on suoraviivainen jatko-osa viime syksynä julkaistulle Conflict: Desert Stormille. Edeltäjänsä tapaan se tarjoaa ryhmäpohjaista sotimista Lähi-idän maisemissa ja pyrkii lähestymään aihetta suhteellisen kevyellä, mutta mahdollisimman monipuolisella otteella. Pelin pääosassa ovat brittien SAS- ja amerikkalaisten Delta Force -joukot, joilla molemmilla pääsee halutessaan pelaamaan. Käytännössä vaihtoehdot ovat tosin pelkkää silmän lumetta, sillä peli etenee kummassakin tapauksessa täsmälleen samalla tavalla samojen sotilaiden kanssa.
Tulokas uskoo pelaajan ohjattavaksi erikoisjoukkoihin kuuluvan sotilasryhmän, jonka neljä jäsentä käyvät lävitse koko 10 tehtävän mittaisen kampanjan. Pelintekijöiden tavoitteena on selvästi rakentaa miehistä jonkinlainen sankaripoppoo, mutta samojen sotilaiden käyttäminen alusta loppuun johtaa myös selvään vaikeustason nousuun. Pelaajan on kaikissa taisteluissa pidettävä jokainen ryhmän jäsen hengissä, sillä yhdenkin miehen menetys johtaa tehtävän epäonnistumiseen. Pelin alkupuolella tämä on ärsyttävää, mutta vähitellen ajatukseen tottuu ja se muuttuu melko luontevaksi osaksi kokonaisuutta. Sotilaat nimittäin kehittyvät jatkuvasti tehtävistä saatavien kokemuspisteiden myötä ja alkavat vähitellen tuntua ”omilta pojilta”, joiden korvaaminen satunnaisilla alokkailla ei tulisi kysymykseenkään.
Pelin asearsenaali on lainattu lähes suoraan edellisestä Desert Stormista eli pelaajalla on käytössään laaja valikoima erilaisia tuliaseita, sinkoja ja räjähteitä. Ne ovat saaneet rinnalleen yhden uutuuden, fosforikranaattit, joilla rivisotilaiden kiusaaminen onnistuu suorastaan häiritsevän tehokkaasti. Mielenkiintoisena yksityiskohtana omien miesten iholla palavan fosforin voi yrittää sammuttaa kieriskelemällä maassa. Kokonaisuutena asevalikoima kattaa kaikki nykyisen sodankäynnin tärkeimmät temput taisteluveitsistä laserohjattuihin ohjusiskuihin.
Räiskintää vai simulaatiota?
Tulokkaan tehtäväsuunnittelu on pääasiassa hyvin suoraviivaista ja etenemiseen keskittyvää. Useimmissa tapauksissa pelaajan on etsiydyttävä piikkilanka-aidalle, konekivääripesäkkeelle tai vastaavalle esteelle, raivattava se tieltään ja jatkettava seuraavaan samanlaiseen paikkaan. Mukana on paljon pitkähköjä siirtymäosuuksia, joilla kuljetaan kapeita teitä pitkin joko jalan tai jollakin kulkuneuvolla. Nämä pätkät ovat jokseenkin kummallinen kenttäelementti, sillä ne eivät tuo peliin mitään uutta tai mielenkiintoista.
Tehtävien parissa on helppo huomata, että pelintekijät eivät ole edes pyrkineet tekemään täysin realistista sotapeliä, vaan aiheeseen on tartuttu hyvin toiminnallisella otteella. Karkein esimerkki tästä ovat parakit ja muut vastaavat rakennukset, joissa syntyy loputon määrä uusia vihollisia edellisten kuoltua. Pelaaja voi siis viettää tuntikausia samassa paikassa ammuskellen ulos ryntääviä irakilaissotilaita tulematta hullua hurskaammaksi. Lisäksi jokainen sankarillisen sotilasryhmän jäsen kestää useita osumia ja paranee muutamassa hetkessä ennalleen ensiapupakkausten avulla. Kliseisiksi rättipäiksi kuvatut arabisotilaat sen sijaan kaatuvat yleensä yhdellä laukauksella.
Suoraviivaisesta ja räiskintäpainotteisesta toteutuksesta huolimatta peli on parhaimmillaan erittäin tunnelmallinen. Pelaajan ohjaama ryhmä ei ole aina taistelukentällä yksin, vaan mukana on usein tukijoukkoja mm. helikoptereiden muodossa. Niinpä omien sotilaiden ympärillä tapahtuu jatkuvasti jotakin ja ryhmän on pysyttävä koko ajan varuillaan. Toiminnallisuudestaan huolimatta pelisysteemi ei kuitenkaan mahdollista päätöntä ryntäilyä, vaan pelaajan on oikeasti ajateltava tekemisiään. Useimmista tilanteista selviää pienellä varovaisuudella selvästi paremmin kuin rambo-vaikutteita tihkuvilla hyökkäyksillä. Tämä synnyttää peliin melko omalaatuisen tunnelman, joka sijoittuu jonnekin rentojen räiskintäpelien ja realistisen sotimisen välimaastoon.
Melko matalaa simulaatiotasoa suosiva tyyli näkyy myös sotilaiden tekoälyssä, joka rajoittuu muutamien perusrutiinien toistamiseen. Vihollisilta on siis turha odottaa mitään erityisen luovaa, mutta tärkeimmät yksityiskohdat pelintekijät ovat saaneet toimimaan kohtuullisen hyvin. Niinpä täysin päättömästi kimppuun säntääviä arabeja tulee vastaan vain satunnaisesti. Lisäksi sotilaat osaavat puolustaa itseään melko tehokkaasti ja käyttää toisinaan maastoelementtejä hyväkseen suojautuessaan lentäviltä luodeilta. Täysin idioottivarma systeemi ei kuitenkaan ole, joten pelaaja saa varautua ikäviin yllätyksiin omien miesten unohtaessa siirtyä pois vihollisten tulilinjalta.
Ongelmia konsoliperimästä
Conflict: Desert Storm II:sta on työstetty yhtä aikaa sekä PC:lle että kaikille nykykonsoleille. Tämä valitettavasti näkyy sen kontrolleissa, jotka on selvästi viritetty ohjainten nappivalikoimaa silmällä pitäen. Pelaajalla on käytössään melko rajallinen määrä erilaisia näppäimiä, joten esimerkiksi sekä kumartuminen että ryömiminen hoidetaan välilyöntiä painamalla. Tämä aiheuttaa toisinaan ikäviä sekaannuksia ja tekee kontrollisysteemistä kokonaisuutena melko epäintuitiivisen.
Pahimmin tilanteesta kärsii toisten sotilaiden käskyttäminen, sillä käytössä olevat vaihtoehdot tuntuvat usein riittämättömiltä eikä niiden muistamiseen ole tarjolla minkäänlaisia apuvälineitä. Esimerkiksi ruudun ylälaitaan aukeava valikko olisi helpottanut hommaa huomattavasti. Myös joidenkin komentojen sijoittelu näppäimistöllä herättää lievää ihmetystä. Useimmat käskyt annetaan vasemmassa laidassa sijaitsevilla napeilla, mutta esimerkiksi sotilaasta toiseen siirrytään page upin ja page downin avulla. Muista pelattavuuteen liittyvistä kummallisuuksista mainittakoon erillinen tähtäystila, johon siirrytään hiiren oikealla napilla. Tiettyjen erikoisaseiden kohdalla se on epäilemättä paikallaan, mutta tavallisella rynnäkkökiväärillä osumisen pitäisi räiskintäpeleissä onnistua muutenkin.
Audiovisuaalisesti tulokas on ehjä kokonaisuus, mutta mitään erityisen merkittävää se ei tällä saralla pysty tarjoamaan. Sen sijaan pelaajan hermoja koetellaan hitaasti aukeavilla valikoilla, joiden sotilastyyliä mukaileva kikkailu muuttuu ärsyttäväksi heti ensimmäisellä pelikerralla. Kovin pitkään niitä ei kuitenkaan tarvitse kestää, sillä pelin elinikä on melko lyhyt. Tarjolla on vain neljä harjoitusrataa ja yksi kymmenen tehtävän mittainen kampanja, jonka läpäisemisen jälkeen ainoaksi viihteeksi jää omien suoritusten parantelu. Minkäänlaista moninpeliä tai muuta vaihtoehtoista tekemistä paketista ei löydy.
Conflict: Desert Storm II:lla on omat vahvuutensa, joista merkittävimpiä ovat kokemuksen myötä kehittyvät sotilaat, monipuolinen asevalikoima ja parhaimmillaan erittäin tunnelmalliset taistelut. Pelattavuuteen liittyvät ongelmat, keskinkertainen pelimoottori ja lyhyt elinikä nakertavat kuitenkin tulokkaan meriittejä ja estävät sitä nousemasta lajityyppinsä parhaimmistoon. Peli on selvästi suunniteltu ennen kaikkea konsoleille, joiden valikoimaan se on varmasti tervetullut lisä. PC:lle on kuitenkin julkaistu viime vuosina useita selvästi laadukkaampia taktisia räiskintöjä.
