Crackdown 2 (Xbox 360)
Kun alkuperäinen Crackdown julkaistiin, se myi kyllä hyvin, mutta jäi sangen vähälle huomiolle. Syy tähän oli se, että pelin mukana sai Halo 3 -betakoodin. Myöhemmin moni huomasi, että Crackdown olikin ihan muikea peli ja näin se sai vihdoin sitä huomiota.
Huomion myötä peli nousi myös Microsoftin tietoisuuteen ja niinpä kävikin sen verran yllättävästi, että Crackdown 2 näki päivänvalon. Vaan onko se mistään kotoisin?
Crackdown oli aikanaan veikeä peli ja monella tavalla omaa aikaansa edellä. Siinä missä nykyään inFamous, Prototype ja lukemattomat muut open world -pelit ovat antaneet pelaajan kekkuloida vapaasti pitkin talojen kattoja ja ilmojen halki, aikanaan open world -rellestys oli maan matosten hommaa. Kunnes Crackdown saapui.
Keskeisenä ideana oli pomppia kumipallon lailla pitkin kaupunkia pistäen supervoimilla pahiksia pakettiin. Tämä oli aivan tautisen hauskaa, mutta peli ei ollut aivan ongelmaton. Se toisti pahasti itseään ja rehellisesti sanottuna ensimmäisen parin tunnin jälkeen se ei tarjonnut oikein mitään uutta. Korjaako jatko-osa nämä ongelmat?
Kymmenen vuotta myöhemmin
Pelin fiktiivisessä suurkaupungissa on kulunut jokunen vuosi alkuperäisen Crackdownin tapahtumista, eikä suinkaan positiivisissa merkeissä. Vanhat rikollisperheet ovat saaneet korvaajakseen Cell-nimisen terroristijärjestön, joka yrittää kaikin mahdollisin keinoin kaataa kaupunkia hallitsevan Agencyn. Vielä huolestuttavammin pirulaiset ovat myös onnistumassa siinä.
Ikään kuin tämä ei riittäisi, mystinen virus riehuu kaupungin väestön joukossa ja muuttaa kaikki taudille altistuneet kammottaviksi mutanttihirviöiksi. Niinpä olemmekin tilanteessa, jossa kaupunki on mahdoton paikka elää niin päiväsaikaan kuin yölläkin. Tarvitaan suuria ratkaisuja, tarvitaan Agentti.
Agentti-ohjelma on sitten Crackdownin joutunut melkoiseen epäsuosioon ja miltei lakkautettu. Vasta 11. hetkellään kaupungin päättäjät tajuavat painaa stoppinappia ja yksi agentti saadaan juuri ja juuri toimintakuntoon. Se olet sinä. Tehtävänäsi on pelastaa koko kaupunki ja mielellään aika nopeasti. Saa suorittaa.
Kovin tuttua
Pelin taustatarina selittää kätevästi monet pelin uudistuksista. Tapahtumapaikka on sama kuin ennenkin, mutta nyt kaupunki on suurilta osin raunioina tai muuten vain tärveltynä. Peliin on myös pitänyt lisätä yön ja päivän vaihtelu, jotta yöllä koloistaan esiin ryömivät friikit saatiin mallinnettua. ”They mostly come out at night”, kuten sanonta kuuluu.
Kaksijakoiset viholliset tarkoittavat myös sitä, että pelaaja taistelee kahdella rintamalla. Päivisin kierretään pitkin kaupunkia romuttamassa Cellin linnakkeita ja valloittamassa heidän haltuunottamiaan säteilytorneja, jotka toimivat kokeellisen valoaseen akkuina.
Valoase taas on se paras työkalu friikkejä vastaan. Valonarat mörrit ryömivät esiin koloistaan öisin ja niitä vastaan voi käyttää erikoisia valoaseita. Siinä on jotain veikeää, kun 30 friikin lauma lentää taivaan tuuliin pelaajan paukauttaessa UV-haulikollaan keskelle laumaa. Paras tapa pistää paskiaiset kylmäksi on tietenkin laskeutua niiden luolaan laukaisemaan jättimäinen ultravioletti-pommi.
Ja siinä se pelin kulku sitten olikin: valloita kolme virtatornia, aktivoi yksi valopommi-keskus ja laskeudu sen kanssa friikkien luolaan. Siellä pommia pitää puolustaa pari minuuttia päälle höökivältä friikkisirkukselta ja sitten peli etenee pamauksen kanssa pari prosenttia kohti loppuhuipennustaan.
Ratkaisu on tavallaan askel taaksepäin alkuperäisestä Crackdownista. Aiemmin jahdattiin rikollisperheiden merkkihenkilöitä, joista jokaisella oli oma tukikohtansa ja sen tuomat haasteet. Friikkiluolat taas ovat suhteellisen samanlaisia ja jo toisessa pommipuolustuksessa tulee vahva deja vu -fiilis.
Toisaalta, eihän pelin väitetty juoni ole koskaan muuta ollutkaan kuin raami sille varsinaiselle Crackdownin puuhastelulle: orbien jahtaamiselle ja yleiselle sähellykselle. Sivutehtäviä, kerättäviä bonuksia, kätkettyjä kivoja ja muuta sivupuuhastelua riittää sen verran, että Crackdown 2:n tarinatila on ehkä noin 33% pelin sisällöstä.
Pakkomielle vie miestä
Agentilla on viisi ominaisuutta, jotka määrittävät hänen toimintakykynsä: ketteryys, aseidenkäsittely, räjähteet, voima ja ajokyky. Edellisen osan tavoin pelin teemana on ”skills for kills”. Kun tapat jonkun ajamalla autolla yli, automittari värähtää. Kun murjot kaverin nyrkeillä sohjoksi, voimamittari kasvaa. Jos teet sen komean ilmalennon aikana, saat voimaa ja vähän ketteryyttä.
Paras tapa kasvattaa kykyjä on silti tehdä erilaisia haasteita, eli käytännössä jahdata kaupungin kattojen rajaan jemmattuja 500 agility orbia, tehdä autolla tai jalan erilaisia checkpoint-kisoja sekä uutena ideana jahdata liikkuvia orbeja, jotka suhaavat joko autotiellä tai korkeuksissa kamalaa vauhtia karkuun.
Kun sankarin taidot kehittyvät, hän saa uudenlaisen panssarin ohella käyttöönsä uusia leluja. Vitostason tavoittelu kannattaa, sillä silloin käyttöönsä saa jotain mukavaa, kuten agilitystä liito-orava-henkisen lentopuvun, ajotaidosta taas panssarivaunun.
Käytännössä kyvyt vaikuttavat mukavasti pelattavuuteen. Taitojen kehittyessä sankari hyppii korkeammalle, liikkuu nopeammin, lukittuu nopeammin vihollisten raajoihin aseellaan ja niin edelleen. Pelaaja saa myös kykyjensä karttuessa käyttöönsä uusia aseita, joita voi nappailla mukaansa Agencyn varustepisteistä, joita on muuten aivan liian vähän. Alun surkea konepistooli ja pumppuhaulikko vaihtuvat pian lämpöhakeutuvia kranaatteja ampuvaan tykkiin ja raskaaseen konekivääriin, lopulta vielä sekavampiin keksintöihin.
Kaiken tämän yhteisvaikutuksena Crackdown on yhä tautisen hauska peli. Ruudulle piirtyvä kaaos on vertaansa vailla ja pirullisen luovat pelaajat saavat varmasti reippaasti irti pelin avoimesta ja vapaasta pelimaailmasta, jossa tehtäviä voi yleensä lähestyä aivan haluamallaan tavalla ja nokkeluus yleensä palkitaan.
Täysin uutta on myös se, että osa orbeista on niin sanottuja moninpeliorbeja, jolloin niiden kerääminen vaatii co-op-kaverin Xbox Liven välityksellä. Co-op toimii kelvollisesti, mutta siinä on pari ongelmaa: tarina etenee hostin vetovuorossa, eikä peliin joinaava saa palkinnokseen kuin orbeja, achievementeja ja hyvän mielen. Co-op-sähellys on silti hauskaa puuhaa, varsinkin jos pelin ääreen osuu pino samanhenkisiä ja headsetein varustettuja pelaajia.
Pelin kilpailuhenkisestä deathmatchista taas ei kannata paljon puhua, sillä en usko kenenkään jaksavan sitä kovin kauaa: Crackdown 15 muuta ihmistä vastaan ei vain toimi. Vaikka peli yrittää rajata toiminnan tiettyyn osaan kaupungista, superpallona pitkin maisemia hyppivät ja lämpöhakuisia ohjuksia ammuskelevat supermiehet jaksavat huvittaa hetken, sitten toivoin ainakin itse, että moninpeliin käytty aika olisi kulutettu muun pelin tuunaukseen.
Tuttu tunnelma
Siinäpä sitä uutta ja ihmeellistä. Nyt palaamme siihen, mikä ei ole muuttunut pätkääkään: itse peli. Tunnelma ja tuntuma on heti alusta saakka prikulleen sama kuin ennenkin ja efektiä voi testata itse heittämällä välillä asemaan alkuperäisen Crackdownin. Huomaatko eroa? Kosmeettisesti ehkä, mutta muuten tuore skottilaisstudio Ruffian Games on pelannut peliä tehdessään harvinaisen varman päälle.
En toki lähde heitä tästä syyllistämään, sillä Crackdown oli pahuksen hauska peli ja rehellisyyden nimissä nautin kakkosestakin. Hyppiminen, räiskiminen ja vihollisten heittely järveen (autoissaan, toki) on yhä juuri niin hauskaa kuin ennenkin. Toisaalta olin jo aikanaan yksi niistä pelaajista, jotka pitivät Crackdownista alusta saakka, joten kuulun siihen pelin kohdeyleisön kuumimpaan keskipisteeseen. Jos itse suhtauduit Crackdowniin vähän viileämmin, Crackdown 2 ei käännä päätäsi.
Pelin tekninen toteutus on myös suunnilleen samaa tasoa kuin ennenkin. Pääasiassa ruudunpäivitys on äärimmäisen vikkelää, vaikka ruudulla vipeltäisi 300 friikkiä ja niitä kutittelisi 15 räjähdystä. Tämä on muuten Crackdown 2:ssa ihan arkipäivää. Välillä ruudunpäivitys hieman notkahtaa, kun peli äityy oikein sekavaksi ja ylläolevat luvut voi tuplata. Peli-ilo ei silti siitä kärsi.
On pienoinen pettymys, ettei Crackdown 2 varsinaisesti tee mitään uutta, mikä ohjaisi sarjaa uuteen suuntaan tai edes pyri juuri kiinnittämään huomiota alkuperäisen Crackdownin ongelmakohtiin. Nämä ovat niitä juttuja, joita todella hyvältä jatko-osalta odotetaan. Koska moista ei löydy, Crackdown 2 tuntuu enemmän virkamiesmäisen pätevältä jatko-osalta.
On myös muistettava, että siinä missä Crackdown oli aikanaan uudenlaisen open world -kohelluksen pioneeri, sittemmin ne aiemmin mainitut pelit ovat siirtäneet rajapyykkejä eteenpäin. Jos joku odotti Crackdown 2:lta esimerkiksi inFamous-luokan pehmeää kiipeilyä, tulee pettymään. Crackdown on yhä Crackdown, henkeen ja vereen.
Toisaalta… kun hypin talon katolta toiselle räiskien Cellin agentteja hakeutuvan kranaatinheittimeni kanssa, tai kun potkaisen rekallisen terroristeja sillalta mereen, tai liidän kaupungin kattojen yläpuolella sitä viimeistä agility challengea suorittaen, en oikeastaan kaipaisikaan mitään uutta. Minä sain lisää Crackdownia ja olen siitä todella kiitollinen. Kokeilkaa tekin, voitte yllättyä positiivisesti.
Tekijä: Ruffian Games
Julkaisija: Microsoft
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: Xbox 360
Pelaajia: 1-4 (co-op, Internet), 1-16 (deathmatch, Internet)
Pelin kotisivu: http://www.xbox.com/fi-FI/games/c/crackdown2/default.htm
Miikka Lehtonen
Toinen mielipide
Kaikkea ei ehdi aina pelaamaan, joten ensimmäinen Crackdown meni itseltäni melko komeasti ohitse. Jatko-osakokemus peilautuikin saagan avauksen sijasta muihin avoimen maailman seikkailuihin, eikä kakkonen siinäkään seurassa suinkaan joudu häpeämään.
Termi hiekkalaatikko sopii tällä kertaa peliin harvinaisen mainiosti. Juonikin löytyy, mutta ei siitä meinaa saada otetta sitten millään. Pääasia on yleinen härvellys ympäri kaupunkia ja sen kattoja. Onneksi se puoli pelissä toimii, myös vertailussa tuoreempiin lajityypin edustajiin.
Piirrosmainen graafinen tyyli jakaa mielipiteet suhteellisen jyrkästi. Minä tykkäsin, Crackdownin meininkiin moinen sopii hienosti. Mutkatonta ulkonäköä tukee sujuva pelattavuus. Osapuilleen kaikki tekeminen on helppoa ja vaivatonta. Haaste syntyy sorminäppäryysvaatimusten sijaan pelillisistä tekijöistä.
Jos pelattavuuspuolelta on pakko kaivella heikkouksia, niin tähtäyksen lukittuminen vääriin kohteisiin harmittaa. Eikä se kiipeäminen ikkunalautoja pitkin tornitalon katolle vinoon menneen hypyn jälkeen ole myöskään kaikkein hehkeintä hupia. Oma moka siinäkin yleensä löytyy taustalta ja harmittipa sama toisaalta myös vaikkapa inFamousissa.
Orbien kerääminen on saatu myös suorastaan harvinaisen koukuttavaksi. Olen tekemässä jotain järkevää, kun havaitsen ennestään löytymättömän orbin. Ihan vain ohimennen käyn nappaamassa sen, ennen kuin jatkan, mutta hups vain, tuollahan näkyy jo toinen. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun itsensä löytää ihan eri puolelta kaupunkia kuin minne oli alunperin matkalla.
Crackdown 2 on peli, jonka pariin ei koe missään vaiheessa kovinkaan suurta vetoa, mutta jonka seurassa tunnit kuluvat kuin siivillä silloin, kun levy vihdoin eksyy matolaatikkoon. Pelkkä puuhapuisto ei riitä, tahtoisin, että pelisession päättyessä mieleen jäisi kysymys: mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua? Tällaisenaan Crackdown 2 on hyvä peli, noustakseen erinomaiseksi se tarvitsisi ennen kaikkea ryhdikkäämmän tarinan.
Juho Anttila
Lue myös
Fallout: New Vegas – ensikosketuksessa apokalyptinen uhkapeli
Cataclysm-matkapäiväkirja – osa 5: Hyjal ja yleistä säätöä
Monkey Island 2 Very Special Edition eli ensikosketus LeChuck’s Revengeen
