Daredevil (GBA)
Elokuviin pohjautuvat pelit ovat olleet arkipäivää jo pitkään. Viime aikoina valkokankaille on rymissyt lukuisia sarjakuvasankareiden elämästä kertovia elokuvia ja käytännössä jokaisesta tällaisesta elokuvasta on väännetty myös peli. Tällä hetkellä teattereissa pyörii Ben Affleckin tähdittämä Daredevil, joka on väännetty Game Boy Advance
-peliksi. Itse elokuva on ei tarjoa mitään syvällistä katselukokemusta, mutta toimintarainana se on ihan jees. Daredevil-peli puolestaan ei anna minkäänlaista aihetta suosionosoituksiin. Se muistuttaa ajasta, jolloin elokuvalisenssiin pohjautuvat pelit olivat luonnostaan huonoja.
Daredevil on sivusta kuvattu toimintatasohyppely, jossa Marvelin sokea supersankari taistelee hirmuista rikosaaltoa vastaan. Pelin pääpahiksena häärii rikollispomo Kingpin, jonka kätyrit saavat kokea, ettei näkökyvyn puute välttämättä tee ihmisestä avutonta, vaan tässä tapauksessa jopa normaalia kovemman hepun. Daredevilin aistit ovat nimittäin virittyneet huippuunsa, ja pelaajan suosiollisella avustuksella kaikki sankarimme eteen pöllähtävät viholliset päätyvät tantereeseen ketarat suorina punapukuisen trikoosankarin jahdatessa pelin pääpahista.
Tapahtumien taustat tunteva voi tietysti kuvitella peliin jonkinlaista juonta, mutta todellisuudessa paketista löytyy vain peräkkäin lätkittyjä kenttiä ja muutama leffasta napsittu still-kuva, joilla yritetään selvittää pelin juonen perusteita. Mätkiminen on siis pääasia, ja mikä surullisinta, taistelusysteemi on täysin surkea. Taistelut voitetaan ja hävitään yhtä nappia hakkaamalla, eikä vihollisten piekseminen tuota minkäänlaisia ongelmia. Silloin tällöin Daredevilin ulottuvuus ei riitä ja vihollinen pääsee mätkäisemään pari kertaa, mutta sen jälkeen jatketaan taas kuin mitään ei olisi tapahtunut – kyllä niitä ensiapupakkauksia kuitenkin sieltä kenttien varsilta löytyy. Toki kentät voisi läpäistä hakkaamatta yhtään vihollista, mutta se ei varsinaisesti ole pelin henki. Pomotaistelujakin on ahdettu mukaan, mutta niistäkään ei irtoa kovin suurta iloa. Pari pomoa on lähes ylivoimaisia ja loput pelkkiä heittopusseja. Ilmeisesti Griptonite Gamesillä ei ole koskaan kuultu siitä kultaisesta keskitiestä.
Taisteluiden lomassa pelaajan on myös etsittävä kenttiin piilotettuja DD-symboleita, joilla voi avata lukittuja bonuksia, kuten hahmojen esittelyjä ja still-kuvakokoelmia elokuvasta. Pisteitäkin pelissä kerätään ja myös niiden pääasiallinen merkitys on lukittujen juttujen avaaminen. Bonusten avaaminen onkin oikeastaan yksi ainoista pienistä valopilkuista. Peliin on sisällytetty myös visio Daredevilin yli-inhimillisistä aisteista. Silloin tällöin ruudulle ilmestyy signaali, josta tietää piilotetun esineen olevan lähistöllä. Vasenta olkanäppäintä painettaessa kentän värimaailma hieman muuttuu ja esine ilmestyy näkyville. Tätä toista ”näkömoodia” olisi voinut hyödyntää laajemminkin, mutta tällaisessa purkkavirityksessä aidan ylittäminen matalimmasta kohtaa ei yllätä.
Daredevil hyödyntää sitä kirottua salasanatallennusta, jota ei enää pitäisi löytyä mistään GBA-pelistä. Ylipitkien koodien kirjoittaminen helposti häviäville paperilapuille kuului konsolipeleihin vielä 5 vuotta sitten, mutta ei enää nykypäivänä. Muilta teknisiltä ansioiltaan peli on keskitasoa. Grafiikka on siis kohtalaista, samoin kuin äänipuoli. Muutamat musiikkiraidat ovat jopa kuunneltavia. Kokonaisuus on kuitenkin heikko. Surkea taistelusysteemi vesittää pelin alkutekijöihinsä ja muut epäonnistuneet ominaisuudet ovat vain lisäpainoa omaan epäkelpoisuuteensa hukkuvan pelin kotelossa.
