Def Jam Vendetta (PS2)

14.06.2003 00:00 | Muropaketin toimitus

Tällä hetkellä Wrestling tuntuu olevan varsin suosittu viihdemuoto myös täällä koto-Suomessa. Jenkkilässä isojen miesten show-painia on ihmetelty jo pitkään, eikä Wrestling-peleissäkään olla viime aikoina säästelty. Vapaapainia ollaan ihmetelty 8-bittisellä Nintendolla ja siitä eteenpäin lähes kaikilla pelialustoilla. Viime aikoina painikehää on hallinnut WWE Smackdown! -pelisarja, jonka haastajat ovat jääneet ottelemaan hieman alempaan sarjaan.

Nyt EA tekee hyökkäyksen vapaapainiareenoille, mutta kesäkuun 19. päivä markkinoille saapuvan Def Jam Vendettan näkökulma vapaapainiin on erilainen kuin kilpailijoilla. Peli ei nimittäin nojaa WWE-lisenssiin, vaan kehään marssii 12 Def Jam Recordsin huippuräppäriä, joiden musiikkia kuullaan luonnollisesti myös pelin soundtrackillä. Mukana ovat mm. DMX, Ghostface Killah ja Keith Murray. Heidän lisäksi peliin on työstetty 33 fiktiivistä hahmoa, joten painijoiden kokonaismäärä on 45 kappaletta.

Jokaisella hahmolla on hivenen toisistaan poikkeava painityyli sekä ominaisuudet, jotka jaetaan kuuteen kategoriaan. On voimaa, nopeutta, hyökkäys- ja puolustustaitoa, kestävyyttä ja karismaa. Näistä viisi ensimmäistä ovat varmasti aika yksinselitteisiä, eikä karisman hyötykään varsinaisesti yllätä. Mitä karismaattisempi hahmo, sitä paremmin yleisö on tämän takana. Yleisön tuki puolestaan näkyy momentum-mittarissa, jonka täyttyessä pelaaja voi tehdä tyylitellyn lopetusliikkeen, joka voi lopettaa ottelun yhdellä rykäisyllä.

Pelin tarinamoodin tapahtumat tuovat väkisinkin mieleen Fight Club -elokuvan, joskaan tässä pelissä ei sentään sivullisia mäiskitä. Pelaaja joutuu pelastamaan ystävänsä Mannyn pahoista ongelmista. Manny on nimittäin velkaa paikallisen Wrestling-federaatio Def Jamin omistavalle D-Mobille, eikä hän ole mikään mukava heppu. D-Mob on siirtänyt katutappelut omalle klubilleen ja hän johtaa koko organisaatiota rautaisella otteella. Tarinamoodissa joudutaan taistelemaan alati kovenevia vastustajia vastaan pienen tarinan puitteissa. Lopuksi sitten kohdataan itse pääpaha ja todetaan, että tunti siinä vierähti. Lyhyyden lisäksi tarinamoodin ongelma on se, että jokaisella hahmolla käydään läpi täsmälleen samat juonikoukerot, jotka kaiken lisäksi ovat varsin yksinkertaisia. Miinusta tulee myös siitä, että pelaaja ei voi tehdä omaa painijaansa, vaan joutuu tyytymään valmiiksi luotuihin hahmoihin, joita voi päivittää vain parantamalla heidän taitojaan otteluista ansaituilla rahoilla.

Matsien välissä pidetään huolta oman suojatin sosiaalisista suhteista. Def Jam -piireissä nimittäin vilisee kauniita ja ilmeisesti kovin turhamaisia naisia, jotka kaappaavat mielellään itselleen menestyksekkään painijan. Omasta poikaystävästä pidetään myös kunnolla kiinni. Tämän pelaaja saa huomata joutuessaan cat-fighteihin, jossa kaksi tyttöstä ottaa mittaa toisistaan painikehässä. Tytöistä saa myös kuvia pieneen kuvagalleriaan.

Kovin paljoa hurraamista ei ole myöskään otteluvalikoimassa. Kahden painian välisten perusotteluiden lisäksi mukana on vain joukkueottelu, ”yksi vastaan monta” -ottelu ja matsi, jossa maksimissaan neljä ottelijaa taistelee ”kaikki vastaan kaikki”-meiningillä. Mukana ei siis ole otteluita, joissa käytetään pöytien tai tikkaiden kaltaisia apuvälineitä, ei ole häkkiotteluita, eikä mitään muutakaan, jota ollaan nähty esimerkiksi WWE Smackdown-peleissä. Myöskään minkäänlaisia aseita tai muita hienouksia ei tässä pelissä nähdä.

Itse pelattavuus on kuitenkin huippuluokkaa. Nappien painamisen pituus/voimakkuus vaikuttaa hahmon toimiin. Kun nappia napsauttaa nopeasti hahmo lyö tai heittää vastustajan suhteellisen varmalla iskulla, jota on vaikea torjua. Pidempi painallus johtaa puolestaan tehokkaampaan hyökkäykseen, joka on kuitenkin helpompi torjua. Suurin osa liikkeistä on ihan realistisen oloisia, mutta muutamissa liikkeissä on selkeästi arcade-henkeä. Varsinkin lopetusliikkeet ovat tällaisia. Ottelut voi ratkaista selättämällä vastustajan, tyrmäämällä tai pakottamalla tämän antautumaan erilaisten lukko-otteiden ja kuristusten avulla. Vastustajan pakottaminen antautumaan vaatii pitkäjänteistä työtä ja keskittymistä tiettyyn ruumiinosaan. Jokaisella ruumiinosalla on nimittäin oma kestävyytensä, jonka loputtua kuritettu uhri antautuu. Tyrmääminen vaatii erikoisiskun tekemistä silloin, kun vastustajan energiat ovat lopuillaan. Teoriassa hyvältä kuulostava idea ei kuitenkaan toimi, sillä tyrmääminen on aivan liian helppoa verrattuna muihin tapoihin voittaa.

Pelin grafiikasta löytyy yksi suuri ongelma. Kaikki lyönnit eivät nimittäin mene perille. Silloin tällöin nyrkin ja vastustajan väliin jää todella selkeitä rakoja, mutta vahinkoa tulee silti. Muilta osin Def Jam Vendettan grafiikka pieksee kilpailijapelit selvästi. Hivenen sarjakuvamainen ulkoasu sopii pelin luonteeseen mainiosti ja omaperäiset painijat ovat nekin tervetullutta vaihtelua WWE:n Muskeli-Masojen keskelle. Hahmojen animaatio on erittäin sulavaa ja jokaisessa liikkeessä on mukavasti pieniä yksityiskohtia. On tietysti mukavaa, että tämä kaikki pyörii vielä 60 framen vauhdilla jokaisessa tilanteessa.

Räpin ystäville pelin Sound Track tarjoaa laatumusiikkia koko rahan edestä. Def Jamin artistit nimittäin räpin ja hip-hopin niksit. Ilmeisesti ikärajaa laskeakseen EA on kuitenkin siistinyt biisien lyriikoita. Myönnän, että henkilökohtaisesti en räpistä ja vastaavasta pidä, mutta Def Jamin musiikit toimivat siellä taustalla kummallisen hyvin, joten ehkä tämä sitten on hieman neutraalimpaa musiikkia. Ja voihan sen taustamöykän vääntää pois päältä mikäli liikaa käy risomaan.

Wrestlingistä ja perusmäiskeestä pitäville PS2:n omistajille Def Jam Vendettaa voi suositella lämpimästi, sillä sen pelattavuus on huippuluokkaa ja tämä tekee varsinkin kavereiden kanssa mittelemisestä todella mukavaa. Peli on eroaa myös muista markkinoilla olevista Wrestling-peleistä sen verran, että tämä paketti tuntuu jollainlailla tuoreelta. Pelin sisällöstä kuitenkin puuttuu kaikki hienoudet, ja tämä seikka laskee kokonaisvaikutelmaa reilusti. Def Jam Vendetta on kuin karsittu puu, siinä on tukeva runko, mutta ei lainkaan oksia.

— Mikko Matilainen