Drakengard (PS2)

10.07.2004 00:00 | Muropaketin toimitus

Lohikäärmeet ovat kiinnostavia, eikös niin. Konsolipelimaailmassa nämä vaikuttavat taruolennot muistetaan varmasti parhaiten Panzer Dragoon -peleistä, joissa lohikäärmeellä ratsastava kaveri pisteli vihollisia nippuun. Nyt Square Enix törkkää PS2:lle oman lohikäärmepelinsä, jossa ihminen ja lohikäärme toimivat jälleen parivaljakkona. Osa pelistä on suoraa lainausta Panzer Dragoonista ja toinen puolisko on perinteistä hack’n’slashiä. Valitettavasti kumpikaan osa-alue ei vakuuta, vaan peliä voi kuvata yksinkertaisesti sanalla: tylsä.

Drakengardiksi ristityn pelin juoni ei ehkä ole niitä kaikkein vakuuttavimpia, mutta paikoin se onnistuu yllättämään. Koko tarina lähtee liikkeelle kahden ryhmittymän, imperiumin ja unionin, taistelusta. Imperiumin pahat joukot yrittävät kaapata jumalatar Furiaen, jolla on kyky muokata tulevaisuutta. Yllätyksettömästi Furiae sattuu olemaan myös pelin sankarina toimivan Cainin sisko. No hommat eivät tietenkään suju Cainin eduksi, vaan pian mies huomaa olevansa kuoleman kielissä. Unionin linnan pihalta hän löytää kuolemaisillaan olevan lohikäärmeen, jonka rodun edustaja oli tappanut Cainin vanhemmat. Kuoleman välttääkseen Cain joutuu tekemään liiton lohikäärmeen kanssa, mutta menettää prosessissa puhekykynsä. Takaiskun hyväksyttyään kaksikko kuitenkin lähtee yhteistuumin taisteluun imperiumia vastaan.

Drakengardin jaloitteluosuudet ovat perinteistä hack’n’slash -tavaraa, mutta korttitalo alkaa kaatua jo ensimmäisten peliminuuttien aikana. Alusta alkaen on selvää, että sankarimme liikevalikoima on äärimmäisen rajoittunut. Kaksi hyökkäysnappia, toinen normaaleihin hyökkäyksiin ja toinen taikoihin, eivät yksinkertaisesti riitä. Pientä vaihtelua saadaan etenemisen myötä ansaittavista uusista aseista, mutta kun 90 prosenttia lähitaistelusta koostuu samasta liikekombosta, on jossain menty metsään. Vihollisten tekoäly on äärimmäisen heikkoa, tosin tämä pitää paikkansa käytännöllisesti katsoen kaikissa genren peleissä. Drakengard vetää kuitenkin pohjat, sillä suoraan pelaajan hyökkäykseen kävelevä pahis tai kiltisti muodostelmassa marssiva ja lohikäärmeen tulipalloa odottava vihollisjoukko ei luo hatarintakaan illuusiota älykkyydestä.

Lentotaistelut ovat ehkä hivenen monipuolisempia, vaikkeivät nekään varsinaisesti loista. Lohikäärmeellä taistellaan joko korkealla ilmassa erilaisia lentohärveleitä vastaan tai grillataan tavallisia sotilaita lähellä maan pintaa. Näistä osuuksista jälkimmäinen yhdistyy useissa tehtävissä saumattomasti kävelyosuuksiin. Pelaaja voi halutessaan hypätä pois lohikäärmeen selästä tai vastaavasti kivuta ratsaille niin halutessaan. Ilmataistelut eivät ole sen miekan heiluttelua monipuolisempia. Kahta hyökkäysnappia hakataan kuin viimeistä päivää ja vastaan tulee kasoittain tyhmiä vihollisia.

Pelin vahvuudet löytyvät sen tekniikasta. Vaikka ruudulla pyörii paljon jengiä samanaikaisesti, ei peli pätki juuri koskaan. Tietysti grafiikan yksityiskohtia on jouduttu karsimaan, eikä Drakengard erityisen näyttävä peli olekaan. Ääninäyttely ei vakuuta. Eteenkin mahtava lohikäärme menettää kasoittain uskottavuutta lähinnä noita-akalta kuulostavan ääninäyttelijän takia.

Drakengardin pelaaminen tuntuu tervassa juoksemiselta. Samaa kehnoa mäiskettä tuputetaan pelaajalle pitkälle toistakymmentä tuntia. Pelin parissa kuluu siis aikaa, mutta harvassa lienevät ne, jotka jaksavat viettää tämän tylsyyden parissa paria tuntia kauempaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi: en suosittele.

— Mikko Matilainen

Muropaketin uusimmat