Enter the Gungeon puhkuu nopeatempoista räiskintäpotentiaalia (Linux, Mac, PC, PS4)

Tekijä: Dodge Roll
Julkaisija: Devolver Digital
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5-4670K, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: Linux, Mac, PC, PlayStation 4
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, tuplaydinprosessori, 2 Gt muistia
Pelaajia: 1, 2 (samalla koneella)
Muuta: Ladattava peli, hinta 13,99 euroa (Steam)
Pelin kotisivu: http://dodgeroll.com/gungeon/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Avaan luolaston pimeydessä oven, jonka takaa paljastuu kamala näky: jättimäinen rautapatsas syöksyy piikikkäänä kohti ammuksia joka puolelle syytäen. Tuntuu, että ilmassa on enemmän rautaa kuin hengitettävää.

Minua ei kuitenkaan pelota, sillä kädessäni on banaani. Kun heitän sen, se räjähtää dynamiitin voimalla ja kylvää ympärilleen lisää räjähtäviä banaaneita. Lataan banaanini, viritän heittokäteni ja astun taisteluun!

Roguelike on nykyään kova sana pelinkehityksessä. Termi tarkoittaa vähän mitä sattuu, päivästä ja käyttäjästä riippuen, mutta yleensä se tuo mukanaan ainakin muutamia perusjuttuja: kentät on luotu proseduraalisesti, eli ne ovat joka kerta erilaiset. Kuolemat ovat pysyviä, eli mitään tallennuksia tai muita vastaavia ei tueta. Kun kuolet, aloitat alusta.

Tästä johtuen yksittäiset pelikerrat ovat usein myös aika lyhyitä ja ideana onkin joko kehittää hahmojaan askel kerrallaan paremmaksi, avata uutta sisältöä tai muuten vain pelata merkkejä pankkiin, jotta pelaamisesta tulee kivempaa.

Se viimeinen palanen on tietenkin valtava löydettävän ja keksittävän sisällön määrä.

Enter the Gungeon ottaa nämä kaikki palaset ja yhdistää ne kahden tikun räiskintäpeliin, jossa on otettu reippaasti vaikutteita bullet hell –räiskintäpeleistä. Yhdistelmässä on paljon potentiaalia, mutta myös hieman tuunauksen tarvetta.

Aseet laulamaan!

Enter the Gungeonin taustatarinalla ei ole hirvittävästi väliä, sillä se on vain tekosyy sille, että neljä – ja myöhemmin vähän useampi – erilaista poloista on päätynyt ikuiseen luolastoon, Gungeoniin. Sitä asuttavat loputtomat pahat oliot, joista monet ovat ase-teemaisia. Pohjalla voisi odottaa pelastus ja vastaus kutakin askarruttaviin kysymyksiin, mutta sinne pääseminen ei ole helppoa.

Kullakin neljästä hahmosta on pelin alussa kämäinen aloituspyssy, sekä pari pientä bonusta, jotka auttavat alkuun. Pilotti esimerkiksi on niin hurmaava tyyppi, että kauppiaat myyvät tälle tavaraa halvemmalla. Lisäksi sukanvarteen jemmatulla tiirikalla voi yrittää availla lukkoja, jos avaimet ovat loppuneet. Mariini taas on muita raskaammin panssaroitu, tarkempi ampuja ja nopeampi lataaja. Hänen erikoiskykynään on tilata eetteristä avuksi ammuslaatikko, mikäli kudit käyvät vähiin.

Kun hahmo on valittu, on aika hypätä Gungeoniin, jossa meno on alusta saakka armotonta. Luolaston kukin kerros koostuu erillisistä huoneista, jonne juostuaan pelaajan useimmiten täytyy räiskiä kumoon kourallinen vihollisia. Tarjolla on karmeat määrät erilaisia pahiksia, joista jokaisella on omat hyökkäystyylinsä ja heikkoutensa. Ne pitää usein oppia kantapään kautta, mutta ainakin teoriassa joka kerta pelaaminen on vähän helpompaa, kun osaa ja tietää enemmän.

Pelaaminen on hyvin refleksivetoista, sillä pelaaja säntäilee aikamoisella vauhdilla pitkin huoneita väistellen vihollisten luoteja joko ihan juoksemalla, tai tekemällä lyhyitä kierähdyksiä, joiden aikana on hetken haavoittumaton. Tämä kuulostaa aika ylivoimaiselta kombolta, mutta nyt tulemme siihen bullet hell –osioon. Jo pelin alussa vastaan tulee vihollisia, jotka paukauttavat puolet ruudusta täyteen luoteja. Pelaaja ei kestä kuin muutaman osuman ennen kuolemaansa, ja parannustarvikkeet ovat kortin alla. Niinpä meno on jatkuvasti selkäpiitä karmivaa, kun toleranssit onnistumisen ja epäonnistumisen välillä ovat parin pikselin luokkaa.

Jokaisen tason lopussa odottaa humoristinen pomohirviö, kuten vaikka lokki, jolla on aseenaan eeppinen minigun ja joka on selvästi ottanut reippaasti vaikutteita Metal Gear Solidin Vulcan Ravenista. Pomot viimeistään ottavat luulot pois kovemmaltakin jätkältä, mutta tappaa ne silti pitää, jotta tie eteenpäin aukeaisi.

Kerrosten vaihtuessa hirviöt muuttuvat aina vain tylymmiksi, nopeammiksi ja kierommiksi. Kohta ammutaan jo hakeutuvia kuteja, tai vaikka hirveitä luotiviuhkoja, jotka välillä vaihtavat suuntaa. Tuntuu siltä, että kaikkea ei millään ehdi väistämään, vaan vaikeustaso on arrrrrrrrmoton. Ja sitä se onkin: Enter the Gungeon on aivan saatanallisen vaikea peli.

Arvostelua kirjoittaessani pelitunteja on päälle 12, enkä ole vielä ikinä nähnyt neljättä kerrosta, saati että olisin pelannut koko peliä läpi.

Vaikeustaso tuntuu pääosin reilulta, joten kuollessaan on pakko tunnustaa, että en vain ollut tarpeeksi hyvä. Mutta osittain peli myös turhauttaa.

RNG, vihamieheni.

Kuten suunnilleen kaikki muutkin roguelike-pelit, myös Enter the Gungeon nojaa vahvasti satunnaisuuteen. Luolaston kukin kerros on kasattu proseduraalisesti, eli ajosta toiseen edessä on aina uusi luolasto. Lisäksi myös se, mitä pelaaja matkallaan löytää, on arvottu.

Paperilla tarjolla on lähemmäs 200 erilaista asetta ja hirmuinen pino esineitä. Miltä kuulostaisi vaikka muurahaisen näköinen ase, joka ampuu vuoroin syttymisherkkää muurahaishappoa ja vuoroin tulipalloja? Tai vaikka kadonneiden hakeutuvia sieluja tykittelevä pääkallopyssy? Tai roskistykki, joka ampuu myrkyllisiä jätekasoja, jotka sitten myrkyttävät kaikkia lähelle tulevia – myös pelaajaa? Luovaa hullutta ja mielikuvitusta on käytetty kiitettävästi ja Enter the Gungeon onkin todella nokkela ja hauska peli.

Onkin siis suunnaton harmi, että siitä luovasta ilosta ei pääse läheskään aina nauttimaan. Itse kirjasin pelkästään yhden testipäivän aikana – jolloin aloin kiinnittämään asiaan ihan tilastointimielessä huomiota – noin 30% todennäköisyydellä ajoja, joissa en löytänyt ensimmäisestä kerroksesta ainuttakaan asetta. Pomoja vastaan on sitten vähän ikävä lähteä pelkällä hernepyssyllä.

Ongelmaa pahentaa se, että pomot ovat karmeita luotisyöppöjä ja vaativat hyvälläkin aseella minuuttitolkulla paukuttamista. Niinpä pomomatsit eivät ole mitään jännittäviä ja hauskoja yhteenottoja, vaan hitaita grindejä, joissa yritetään epätoivoisesti väistellä hirveän kokoisia luotipilviä ja tehdä pomoihin vahinkoa. Niiiiin hitaasti.

Toisin kuin monet muut pelit, Enter the Gungeon ei myöskään tarjoa kamalasti mahdollisuuksia kompensoida huonoa tuuria. Pelistä ei löydy mitään kokemustasoja tai kykyjä, jotka muuttaisivat huonot aseet hyviksi tai tukisivat erilaisia pelityylejä. Joka kerroksesta löytyy kyllä kauppa, josta voi teoriassa ostella aseita, parannusesineitä ja avaimia, mutta rahaakin jaellaan usein niin kitsaasti, että mahdollisuuksia ostoksiin ei ole. Ja vaikka olisikin, kaupassa ei välttämättä ole aseita tai edes tarpeellisia esineitä.

Kun aseet ja muut mukavuudet sitten ovat näin harvinaisia, onkin tosi kiva kun se kerroksen ainoa asedroppi on lukitun arkun takana. Ja avaimiahan ei tietenkään ole pudonnut, eikä kaupassakaan niitä ole.

Enter the Gungeon onkin vahvasti kaksimielinen pelikokemus. Kun onnetar suosii ja heittelee uusia aseita ja leluja, pelaaminen on ihan törkeän hauskaa. Tuntuu, että joka kulman takana odottaa jokin yllätys, uusi asia tai hauska taistelu. Löydettävää ja keksittävää tuntuisi olevan ihan kamalasti ja kun vaikka huomaa, että vettä ampuvilla aseilla voi sammuttaa sieltä täältä löytyviä takkoja ja sitten koluta niistä salaisuuksia, fiilis on oikeasti tosi kiva.

Ja sitten ovat ne ajot, jolloin tuntuu, että mikään ei onnistu. Ei tule aseita, ei löydy esineitä. Kestopisteitä palauttavia parannuspakkauksiakaan ei löydy ja niin kituutetaan ruutu ruudulta eteenpäin hernepyssy kädessä. Ei ole kivaa. Sitten törmätään tyyppiin, joka sanoo voivansa rakentaa hissin suoraan kakkoskerrokselle, jos hänelle toisi 150 rahaa ja kaksi avainta. 150 rahaa? Kaksi avainta!? En ole edes koko ajon aikana nähnyt puoliakaan niistä!

Todella ilahduttavana yllätyksenä Gungeonista löytyy myös jaetun ruudun co-op. Kaverin kanssa luolastoon on kiva sukeltaa. Tempo on nopea, toiminta on tiukkaa ja audiovisuaalinen puoli toimii. Grafiikka on todella nättiä pikselimenoa, musiikki on toimivaa chiptune-osastoa ja ruudunpäivitys vikkelää niin PC:llä kuin PlayStation 4:lläkin.

Vaikka Enter the Gungeonissa on ongelmansa, olen toiveikas sen suhteen. Ensinnäkin heiluri jää kuitenkin positiivisen puolelle ja Enter the Gungeon on jo nyt hyvä peli, jossa on potentiaalia suorastaan erinomaisuuteen saakka. Tämä potentiaali on myös aivan hyvin saavutettavissa, jos kehitystiimi jaksaa hieman tuunata peliään, heitellä RNG:hen vähän suotuisampia numeroita ja muutenkin viilailla rosoisuuksia. Ainakin toistaiseksi porukka on ollut ihan hyvin vastailemassa pelaajien murheisiin, joten niin voi vielä käydä. Jos niin käy, kyseessä voi olla todella erityislaatuinen peli. Nytkin Enter the Gungeon on nopeatempoinen, nätti ja pääosin viihdyttävä peli, johon Binding of Isaacin ja Nuclear Thronen fanien kannattaa ehdottomasti tutustua.

Lisää aiheesta

Automation: The Car Company Tycoon Game -ennakko (PC)

Dungelot: Shattered Lands – hirviöitä, ansoja ja yllätyksiä (PC)

Plantera menettelee parin illan täyteviihteenä (PC)

Steamworld Heist on kuin 2D-XCOM (3DS)

This War of Mine: The Little Ones on karmaisevan realistinen