Fight Night 2004 (PS2, Xbox)
Nyrkkeily, tuo väkivaltaviihteen kruunaamaton kuningaslaji, on myös pelaajien ja pelintekijöiden suosiossa. Electronic Artsin urheiluhullu väki on tehnyt vakuuttavaa jälkeä Knockout Kings-sarjallaan, mutta ilmeisesti joku on nyt naljaillut viimeisen kerran tyyliin ”EA vaihtaa urheilupeleihinsä vain vuosinumerot kanteen – ei muuta”. Nyt on vaihtunut koko nimi, ja tilalle on tullut suoraviivaisempi Fight Night. Uudesta nimestään huolimatta perinteitä noudattavat ainakin pelimoodit, joissa löytyy uramoodia, kahden pelaajan mittelöä ja yksinoikeudella PS2:lla myös online-taistoa. Mutta sisältääkö itse peli jotain uutta?
Electronic Artsin konttorin kahvipöydissä sanat ”Total” ja ”control” ovat kovassa kurssissa. Täydellistä kontrollia ei olekaan sanon minä mutta myönnän heti perään, että nyt EA on todella lähellä. Ohjaimen oikealla peukalosauvalla hoidetaan hyökkäys ja blokkaus. Vasemmalla liikutaan kehässä ja käytetään perinteistä kilpikonnasuojausta tai liikutetaan ylävartaloa (esimerkiksi U-väistöissä). Iskusysteemi on nerokas: lyöntejä suoritetaan peukalosauvalla niin, että sauvalla pyritään jäljittelemään käden luonnollista liikerataa. Esimerkiksi oikea koukku onnistuu liikuttamalla oikeaa peukalosauvaa alhaalta oikean kautta ylös, suora tehdään liikuttamalla peukalosauvaa oikealle ylös jne. Käytännössä vasemman peukalosauvan avulla tulee heijattua ylävartalo joko taakse tai alas väistämään vastustajan lyöntiä (ihan niin kuin oikeassakin nyrkkeilyssä) jonka jälkeen on oman hyökkäyksen vuoro.
Vaikka pelin perusidea onkin muutettu täysin, ei ihan kaikkea hyvää vanhasta Knockout Kings-sarjasta ole heitetty romukoppaan. EA:n tapaan peli yrittää olla enemmän simulaatio kuin puhdas mätkintä, jolloin tuulimylly-tyyli ei yleensä kannata. Periaatteessa vahvempikin vastustaja tippuu kanveesiin yhdellä, kahdella oikein ajoitetulla lyönnillä leuan ja/tai maksan suuntaan. Erilaisten suojaustekniikoiden hallinta on vähintään yhtä tärkeää kuin näyttävien lyönticombojen osaaminen.
Suojausta ja comboja oppii tietysti salilla, jossa vieraillaan uramoodissa ennen jokaista ottelua. Itse harjoitteluun on siihenkin tuotu uutta niin, että nyt treenaus keskittyy aina kahteen osa-alueeseen kerrallaan neljän eri harjoituksen kautta. Päärynäpalloa ei ole, mutta säkki, sparraus, pistehanskat ja hiukan eksoottisempi ”combodummy” löytyvät. Siinä missä säkin ja sparrausvastuksen lyöminen on helpohkoa, combonuken mätkintä vaatii hetken totuttelua surkean kamerakulman takia. Valmentajan pistehanskoihin lyöminen on englanninkielisten komentojen ja liian lyhyeksi jäävän reaktioajan puitteissa jo todella vaikeaa. Harjoitteluun kannattaa silti panostaa, sillä koneen hoitaman automaattiharjoittelun antaman muutaman pisteen sijasta voi onnistunut treeni tuoda jopa yli 15 kehityspistettä kerralla.
Harjoittelussa ansaittuja kehityspisteitä ei voi jakaa vapaasti eri arvoille, vaan jako tapahtuu aina kahden osa-alueen välillä. Tämä ei varmasti ilahduta kaikkia pelaajia. Kolikon hyvä kääntöpuoli on, että uramoodissa pelaajan ottelijasta tulee väkisinkin aika tasainen pakkaus. Ikä ei kumma kyllä vaikuta nyrkkeilijän kykyihin millään lailla, vaan kerran hankitut pisteet ovat ikuisia. Uramoodissa eteneminen ei ole helppoa, ja muutama vuosi voi kulua ihan vain yhden vuoden häviöitä korjaillessa. Vastustajan valinnassa on tärkeää tutustua ranking-listaan ennen ottelun sopimista. Yleensä tarjolla on kahdesta kuuteen vastustajaa yhdessä tai kahdessa eri turnauksessa, joista valitaan sopivin. Vastuksien valinnassa pätee yksi periaate: lievä nousu listalla on yleensä helpompaa kuin nopea harppaus ylöspäin.
Itse matsit ovat pelin parasta antia. Alkupään kohtaamiset uramoodissa muistuttavat lähinnä nakkikioskin jonoa valomerkin jälkeen, ja treenisalilla tapahtuvissa otteluissa suojauksen puutetta korvataan jatkuvalla huitomisella. Kun taito karttuu, alkaa myös suojaus nostaa, tai siis laskea, päätään. Tekoäly on kohtalaista tasoa. Tyrmäyksien animointi hoidetaan räsynukketyylillä niin, että suurin osa tyrmäyksistä on lähinnä koomista katsottavaa etenkin jos vastustaja kaatuu köysiin. Vetelät polvet ovat hyvä ja oikeansuuntainen idea, mutta liika on liikaa myös räsynukelle. Tyrmäyksien koomisuudesta huolimatta yleisö elää mukana ja alkaa parempitasoisissa otteluissa kannustamaan suosikkiaan, eli yleensä sitä niskan päällä olevaa pugilistia. Otteluiden toteutuksessa ei jää toivomisen varaa kuin kamerakulmassa, joka on lähes aina huono. Kamerakulmia on useampia, mutta käytännössä niiden välillä ei eroa juuri ole.
Grafiikka jättää ainakin Xboxin versiossa toivomisen varaa reilusti. Ottelijat ovat kulmikkaita, eikä nyrkki aina osu leukaan vaikka leuka tärähtääkin. Samalla tavoin esimerkiksi lyönti rintakehään saattaa tyrmätä vastustajan, joka on jo todella harvinaista jos ei jopa mahdotonta. Kunnon heijarilyönneissä hanska tai käsi saattaa kulkea vastustajan pään läpi, joka ei sekään lisää realismin tuntua. Ottelijoiden animoinnissa tuntuu olevan sama vika vuodesta toiseen: kädet ovat loppujen lopuksi vain tikkuja, joiden päässä on pallo. Mallia on haettu tulitikusta. Graafisesti peli on hyvää tasoa PS2:lla, mutta keskivertoa tasoa Xboxilla. Musiikki on sitä, mitä se on ollut nyrkkeilypeleissä jo pitkään: hiphoppia ynnä muuta jou jou -osaston verbaalihumppaa. On makuasia, pitääkö vai ei, mutta listalta löytyy ainakin Puff Daddy ja Federation –nimisiä ryhmittymiä. Ryminän saa myös pois päältä, tai soittolistaa muokattua oman maun mukaiseksi. Ongelmaksi muodostuu musiikin vähäinen määrä, jolloin muutenkin samankuuloiset biisit toistavat itseään nopeasti.
Otteluiden rahapalkalle on löydetty muutakin käyttöä kaupan muodossa, josta voi hankkia itselleen erivärisiä housuja tai vaikkapa tatuointeja. Idea on ihan kiva, mutta se jää hypistelyn tasolle yksinkertaisuudessaan. Rahan arvo on ilmeisesti tekijöille tuntematon asia, koska koko selän tatuointi maksaa pahimmillaan maltilliset 500 000 dollaria kappale. Toisaalta keskitason otteluistakin tienaa helposti satoja tuhansia, jolloin rahaa kertyy roimasti. Positiivinen piirre on, että tiimin ulkoasu vaihtelee nyrkkeilijän asujen mukaan. Kunniamaininta ryysyosastolta kuuluu kuitenkin ottelutyttöjen asustukselle, jota voi sitäkin vaihtaa rahalla. Hurraa!
Uramoodin runsaasta lisensoitujen nyrkkeilijöiden joukosta löytyy nykyisiä ja entisiä suuruuksia Muhammad Alista Rocky Marcianoon ja Evander Holyfieldin kautta Lennox Lewisiin. Jostain lähes arvattavasta syystä korvanpurija-treffiraiskaaja Mike Tyson loistaa poissaolollaan, kuten myös nykyisin mm. grillejä, kokkauskirjoja ja melkeinpä mitä muuta tahansa ison rapakon takana nimellään myyvä George Foreman. Näistä puutteista huolimatta lista on kattava, ja ainakin tunnetuimpien kuten Muhammad Alin erikoisuudet on mallinnettu peliin hyvin.
Electronic Arts on onnistunut luomaan nyrkkeilypelin, joka kantaa hyvällä syyllä Knockout Kingsien luomaa maineviittaa eteenpäin uudella nimellä. Vaikka varsinaiset uudet ominaisuudet jäävät yhteen, on se yksi kaikkia niitä muita tärkeämpi. Upeat kontrollit tekevät nyrkkeilystä ensimmäistä kertaa hauskan lajin myös pidemmäksi aikaa. Jos EA pystyy vielä muokkaamaan jokaiselle alustalle sille parhaimmiten sopivan version pelistä ja avaamaan nettipelin myös Xboxin omistajille, on menestystarina valmis. Jo nyt voi sanoa, että Fight Night 2004 on yksi parhaita nyrkkeilypelejä mitä konsoleille on tehty.
