Ghost Hunter (PS2)
Nykyaikaisen kauhupeligenren isänä voitaneen hyvällä syyllä pitää Resident Evil -pelisarjaa, jonka ensimmäiset osat onnistuivat olemaan oikeasti pelottavia. Resident Eviliä on sittemmin seurannut kasa enemmän ja vähemmän hyviä kauhupelejä ja uusimpana tulokkaana tähän suhteellisen harvalukuiseen joukkoon saapuu Sonyn Cambridgen pelistudioiden työstämä Ghost Hunter, joka julkaistaan vain ja ainoastaan PlayStation 2:lle.
Ghost Hunterin päähenkilönä nähdään nuori ja innokas poliisi nimeltä Lazarus Jones. Normaalia elämää viettäneen Lazaruksen maailma kiepsahtaa kerralla ympäri, kun hänet lähetetään tutkimaan hylättyä koulua, joka aikanaan oli outojen murhien riivaama. Kaikki lähtee käsistä, kun päähenkilömme löytää koulun alta eräänlaisen tutkimuslaboratorion ja vapauttaa eräänlaiseen haamusäiliöön varastoidut aaveet. Kaiken kukkuraksi yksi vapautuneista aaveista kaappaa Lazaruksen partnerin ja hänet on tietysti pelastettava. Koska haamujengiä ei ole paikalla, jää pelastusoperaatio pelaajan harteille. Kummallisuudet eivät kuitenkaan lopu vielä tähän. Varsin pian huomataan, että Lazarus on saanut sisäänsä ystävällisen aaveen, tai astraalin, joka näyttelee tärkeää osaa pelissä, mutta siitä lisää myöhemmin.
Ghost Hunterin peruspilarit ovat toiminta ja puzzlet. Haamujen metsästyksen salaisuus on kranaatiksi nimetty laite, jolla haamut saa imaistua hetkeksi reaalimaailmaan, jotta niille voi tuottaa normaalia enemmän vahinkoa. Tarpeeksi rankaisua vastaanottaneet viholliset imaistaan sitten tähän samaiseen vekottimeen. Pelin asearsenaalista löytyy lähes kaikki tavallisista räiskintäpeleistä löytyvät tussarit aina pistoolista kiikarikivääriin. Aseet on luonnollisesti muokattu sillä tavalla, että ne soveltuvat haamujen metsästykseen.
Pelin toimintaosuuksissa olisi kuitenkin paljon parantamisen varaa. Eteenkin huonosti toimivat kontrollit ja surkeasti pelihahmon ympärillä kieppuva kamera jättävät pelaajan kylmäksi. Jatkuva liikkuminen ja siinä samassa liikkuvaan maaliin tähtääminen on tehty kovin vaikeaksi puuhaksi, kun aina ei näe edes mihin se vihulainen livisti. Vaatii tarkkaa kättä ja rautaisia hermoja, jotta isommatkin vihollismassat kukistuvat. Riviaaveiden lisäksi kenttien lopusta löytyy myös legendaarisia loppupomoja, joiden kukistaminen on oma haasteensa. Aave-teemaa lukuun ottamatta peliin ei myöskään ole lisätty mitään kovin innovatiivista tai muuten massasta poikkeavaa, joten aika yksipuolistahan se räiskintä on.
Pelin puzzlet eivät ole sieltä helpoimmasta päästä. Ongelmia ratkottaessa Lazaruksen sisään asettautunut astraali pääseekin loistamaan. Kenttien varsille on ripoteltu paikkoja, joissa pelaaja pääsee astraalin hahmoon kyeten lentelemään ympäri kenttää ja päästen näin paikkoihin, joihin Lazaruksella ei ole asiaa. Astraali voi myös ruumiillistua hetkeksi, jolloin hän voi käyttää erilaisia erikoiskykyjä pääasiassa ongelmien ratkaisuun. Kovin helppoja tai selkeitä pelin puzzlet eivät ole, vaan aivojakin löytyy käyttämään, mutta silloin tällöin on sorruttu epäloogisuuksiin. Vaikeustasoa siis riittää ja hyvä niin. Pelin nimittäin läpäisee noin kymmenessä tunnissa, eikä uudelleenpeluu arvoa juurikaan ole. Tämäkin on siis yksi niistä peleistä, jonka jaksaa pelata läpi lähinnä juonikoukeroiden takia.
Ulkoasultaan peli on upean näköinen. Heti alusta asti on selvää, että kaikki ylimääräinen hempeily on jätetty suunnittelupöydälle ja pelistä on pyritty tekemään varsin synkkä. Pelin tapahtumapaikat ovat sellaisia, jonne kukaan täysjärkinen ei vapaaehtoisesti haluaisi ja suurin osa vastustajistakin on ikävän oloisia. Kun taustallakin jyllää ahdistavan kuuloinen musiikki, on tunnelma paikoin mukavan ahdistava. Ensihuuman jälkeen tunnelma kuitenkin latistuu hieman, kun pelaajalle selviää, että kyseessä on loppupeleissä varsin perinteinen toimintapeli, jossa on vain normaalista poikkeava teema.
Tekstuureissakaan ei ole valittamisen aihetta, vaan kaikkialta löytyy runsaasti pieniä yksityiskohtia, eikä yhtäkään kenttää ole jätetty ns. puolitiehen. Vihollisten ikävä ulkomuoto on tietysti hyvä asia, mutta valitettavasti osa vihollisista on varsin karkeasti animoituja. Muilta osin animaatiot ovat kuitenkin laadukasta tavaraa aina astraalin lentelystä välivideoiden kasvonliikkeisiin. Pari irtopistettä on annettava myös sääefekteistä, kuten sateesta.
Hyvä ja synkkä grafiikka itsessään ei kuitenkaan riittäisi luomaan peliin nykyisenlaista tunnelmaa, tarvitaan vielä hyvät ääniefektit, jotka nekin Ghost Hunterista löytyvät. Aaveet örisevät aivan niin kuin voisi olettaa, ääninäyttely on pääosin hyvää ja musiikki sopisi hyvin mihin tahansa wanhaan kauhuleffaan. Tunnelmallinen, mutta varsin yksinkertainen musiikki toistaa itseään hieman ja se alkaa häiritsemään ennemmin tai myöhemmin.
Ghost Hunter on hyvä ja paikoin pelottavakin peli, mutta suurin osa ajasta kulutetaan keskinkertaisen räiskinnän ja juoksentelun merkeissä. Koska pelattavuuskin on mitä on ja senpä takia Ghost Hunter ei pääse hyödyntämään koko potentiaaliaan. Hyvä peli siis, muttei mitenkään loistava.
