Uusimmat

Ghostbusters: Sanctum of Slime (PC, PS3, Xbox 360)

04.04.2011 15:45 Miikka Lehtonen

Tekijä: Wanako Studios
Julkaisija: Atari
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PC, PlayStation 3, Xbox 360
Laitevaatimukset: vähäiset
Pelaajia: 1, 2-4 (samalla koneella, internetissä)
Muuta: ladattava peli – Steam, Xbox Live Arcade, PlayStation Network – hinta noin 8 euroa / 800 MS-pojoa
Pelin kotisivu: http://www.atari.com/gbsanctumofslime/
Arvostelija: Miikka Lehtonen

Muutaman vuoden takainen Ghostbusters: The Video Game oli mitä mainioin peli. Se ymmärsi Haamujengin maailman, hahmot ja huumorin mainiosti ja oli vielä kaiken kukkuraksi hauska pelatakin.

Uskalsin varovasti odotella jotain saman kaltaista Ghostbusters: Sanctum of Slime –peliltä. Ei olisi kannattanut, sillä peli ei oikein osu mihinkään näistä maalitauluista.

Tunnustan avoimesti: olen suuri Ghostbusters-fani. Se on ensimmäisiä elokuva, joista minulla on selviä muistoja ja kenties tämän takia yhä suosikkielokuviani. Olen nähnyt sen lukemattomia kertoja ja se viihdyttää aina uudestaan.

Ehkä tämän takia ne lukuisat huonot Ghostbusters-väännökset tuntuvatkin aina sitä suuremmilta pettymyksiltä. Mikä menetetty tilaisuus, mikä haaskattu lisenssi! Ja valitettavasti tähän kategoriaan kuuluu myös Ghostbusters: Sanctum of Slime.

Luotihelvetissä

Unohda kaikki, mitä tiesit viime kertaisesta Ghostbusters-pelistä, sillä se ja Sanctum of Slime eivät ole sukulaisia, vaan ainoastaan kaimoja. Tarinavetoinen ja täynnä hauskoja viittauksia ollut 3rd person –räiskintä on vaihtunut ylhäältä kuvattuun bullet hell –räiskintään, jossa neljä haamujengiläistä kulkee huoneesta toiseen tykittäen legioonan kummituksia takaisin helvetiin.

Aitoja ja alkuperäisiä hahmojakaan ei nähdä kuin vilaukselta pelin introvideossa. Tämän jälkeen komento annetaan pelin päähenkilöinä toimiville alokkaille, jotka tekevät ne hommat, joihin Venkman ja kumppanit eivät enää jaksa alentua. Jokainen voi vetää tästä haluamiaan yhtäläisyyksiä pelin suuntaan.

Neljä alokastamme muistuttavat persoonallisuuksiltaan kovin paljon alkuperäistä tiimiä ja yrityksenä on selvästi ollut siirtää vanhat ja rakkaat hahmot 2000-luvulle. Yritykseksi jäi, sillä sen enempää hahmot kuin pelin huumorikaan eivät yllä alkuperäisten teosten – puhuttiin sitten elokuvasta tai viimeisestä pelistä – tasolle.

Ja niin jäljelle jää vain pelattavuus, eikä sekään valitettavasti peliä pelasta. Sanctum of Slime ei ole surkea peli, mutta kylläkin masentavan kaavamainen. Neljä haamujengiläistä etenevät huoneesta toiseen ja jokaisessa odottaa sama kaava. Ovet paukahtavat lukkoon ja sitten paukutetaan haamuja kumoon, kunnes kaikki vihollisaallot on voitettu. Ovi auki, seuraavaan huoneeseen ja sama uusiksi.

Kun tätä on toistettu vartin verran, on aika ottaa matsia pomoa vastaan. Pomomatsit tuntuvat enemmänkin maratonilta kuin raivokkaalta sprintiltä, sillä ne ovat yleensä vaikeustasoltaan perushuoneita matalampia, mutta sitäkin pitempiä. Pomoilla on kestoa eeppiset määrät ja haamujengiläisten raivokas tykitys nakertaa palkkia todella hitaasti.

Muuten peli kyllä onkin jopa suorastaan vaikea. Kukin haamujengiläinen kestää vain pari osumaa, ennen kuin nurmi kutsuu. Tällöin jonkun muun pitää käydä nappia vimmatusti rämpyttelemällä herättämässä heitä. Jos yksi onneton tuupertuu tiukan tulituksen keskellä, syntyy helposti ketjureaktio, jossa pelastaja toisensa jälkeen seuraa ensimmäistä uhria turpeeseen ja sitten on game overin paikka.

Hieman paremmalla tuunauksella vaikeustaso olisi voinut olla hyvä asia, nyt se tuntuu varsinkin tekoälyn kanssa pelatessa turhauttavalta. Kaverit ampaisevat vaikka mihin luotihelvettiin pelaajaa herättelemään ja sitten yritetäänkin uudestaan. Ihmisten kanssa co-opina pelattuna homma voi toimia paremmin, mutta rehellisesti sanoen testijakson aikana en saanut kertaakaan peliä kasaan.

Hyvää ja huonoa

Olisin kovasti halunnut pitää Sanctum of Slimestä. Periaatteessa kepeä räiskintä yhdistettynä Ghostbusters-lisenssiin voisi olla mitä toimivin resepti. Kevyttä huumoria, kekseliäitä kummituksia ja hyvää meininkiä. Kunpa vain tämä olisikin ollut pelin henki.

Nyt käy kuitenkin niin, että sen armottoman vaikeuden ohella pelillä ei ole paljoakaan tarjottavaa. Kentät ovat kaavamaisia ja toistavat pahasti itseään niin kentän sisäisesti kuin koko pelin kannalta tarkasteltuna. Sillä on lopulta kovin vähän vaikutusta peliin, ollaanko puistossa vai hullujenhuoneella, kun ainoa muuttuva asia on seinien väritys.

Tarvitseeko muuta enää sanoakaan? Kaavamainen, itseään toistava, turhauttavan vaikea ja innoton peli.

 

Toinen mielipide

Pelillisesti kyse on puhtaasta räiskinnästä. Kamera leijailee korkealla haamujengin yläpuolella. Konsoleilla toinen tikku ohjaa hahmoa, toinen määrää mihin ammutaan. PC:llä sama hoituu näppäimistön ja hiiren yhteispelillä.

Pelissä on keralla mukana koko neljän hengen poppoo. Ihmiskavereita mahtuu mukaan niin verkosta kuin samalta konsoliltakin, mutta tarpeen vaatiessa tekoäly täyttää tyhjät paikat. Näin myös useimmiten käy, sillä peli kärsii muiden ongelmiensa lisäksi pelaajapulasta.

Päälle vyöryvää haamulaumaa harvennetaan värikoodatulla aseistuksella. Viholliset ovat joko keltaisia, punaisia tai sinisiä. Oikea vastalääke on säätää protonireppu sylkemään saman väristä energiaa. Jos vastassa on yhtä aikaa useampaa eri väriä, vaadittaisiin jo jonkin verran yhteistyötä. Lienee turha erikseen mainita, ettei tekoäly oikein veny moisiin vaatimuksiin.

Pitkä aika kuolleena lienee rapistuttanut aivotoimintaa, sillä haamut eivät varsinaisesti pääse loistamaan konstiensa mielikuvituksellisuudella. Jengi huoneeseen, ovi kiinni ja vyörytystä aalto toisensa perään on taktiikka, jota toistetaan huoneesta ja kentästä toiseen. Kaava kyllästyttää jo ensimmäisen kentän aikana, mikä ei lupaa hyvää peli-innon kestävyydelle.

Haamunliiskaus on ainakin tietokoneella pelatessa hieman liian kankeaa. Liikkuminen on vähän sinne päin eikä ampuminenkaan ole niin tarkkaa kuin pelityyppi vaatisi. Oma hahmo erottuu kavereista sen verran huonosti, että välillä tulee räiskittyä pitkäkin väli kuvitellen ohjaavansa ihan eri haamujengiläistä.

Kentän lopussa odottaa yleensä pomovastustaja. Näissäkään ei mielikuvituksella juuri juhlita. Isoa hirviötä joutuu ammuskelemaan hieman tavallista pidempään, mutta mitään sen kummempia kikkoja ei esitellä.

Sama mielikuvituksettomuus vaivaa myös vanhanaikaista ja karua graafista ulkoasua. Ympäristöt ovat ankeita, jopa rumia. Efektiä toki piisaa, kun oikein räiskitään, mutta tunnelma on silti vaisu, jopa halpa. Toki kyse on halvasta latauspelistä, joten tuotantoarvoilta ei voi odottaa ihan mitä vain, mutta vastineeksi toivoisi sitten edes persoonallisuutta. Adjektiivit laimea ja turha kuvaavatkin Sanctum of Slimeä ehkä parhaiten.

Juho Anttila

 

Lisää aiheesta

Ghostbusters (PS3, 360)

Dan Aykroydin ja Harold Ramisin riemastuttava komedia ja sen kelvollinen jatko-osa ovat viihdyttäneet meitä jo pari kymmentä vuotta pelkästään senkin takia, että kovista puheista huolimatta sitä kolmatta osaa ei ikinä nähty. Ennen kuin nyt.

Ghostbusters (Xbox 360)

Tykillä kuvaa ammuttaessa Xbox 360 saattaakin olla parempi valinta, mutta silti puhutaan katsojan kriteereistä. Hifistille konsolien sukupolvi on pettymys yleensäkin, sillä suurimman nykyisen hd-tarkkuuden toteuttaa harva peli. On kuitenkin selvää, että jos taloudessa on molemmat konsolit, tarkkasilmäisen niuhon kannattaa hankkia Xbox 360 –versio ja nukkua siten yönsä rauhassa.

Lue myös

Crysis 2 (PC, PS3, Xbox 360)

Death Rally (iPad, iPhone)

Mass Effect 2: The Arrival DLC (PC, PS3, Xbox 360)

Patapon 3 (PSP)

PopCap Hits (Xbox 360)

Tactics Ogre: Let Us Cling Together (PSP)

 

Muropaketin uusimmat