Max Payne (PS2)

18.01.2002 15:20 | Mikko Karvonen | 429

Remedyn vuosikausia kehittämä Max Payne ilmestyi lopultakin loppukesästä pelikauppojen hyllyille ja samalla myös suoraan myyntilistojen kärkeen. PC:lle julkaistu peli herätti varsin paljon huomiota komean grafiikkamoottorinsa, synkän noir-henkisen tarinansa ja muutamien epätavallisten pelillisten ominaisuuksiensa ansiosta.

Viime viikkojen aikana se on myös noussut varsin korkealle useissa Vuoden peli -äänestyksissä. Puoli vuotta PC-version ilmestymisen jälkeen samaa menestystä on lähdetty hakemaan myös konsoliosastolta. Valitettavasti Playstation 2:n Max Payne ei kuitenkaan yllä esikuvansa tasolle. Sonyn konsoli ei oikein jaksa pyörittää pelin komeita ympäristöjä eikä PS2:n perusohjain edelleenkään sovi 3d-räiskintöjen pelaamiseen. Niinpä ensimmäinen Suomessa nähty konsoli-Payne onkin hyvä, mutta muutamien selvien ongelmien kanssa painiva peli, joka ei tarjoa aivan PC-esikuvansa veroista pelikokemusta.

Synkkä todellisuus

Tarinallisesti Playstation 2:n Max Payne on edelleen sama film noiren hengessä liikkuva kostotarina kuin PC:lläkin. Lyhyessä preludissa New Yorkilaisen etsivän Max Paynen amerikkalainen unelma hajoaa pirstaleiksi, kun joukko narkkareita tappaa hänen vaimonsa ja lapsensa. Kyyniseksi, tunteettomaksi ja epätoivoiseksi muuttuva Max päätyy poliisin huumeosaston hommiin ja yrittää lopulta soluttautua paikallisen rikollisorganisaation riveihin. Kaikki sujuu kohtuullisen hyvin, kunnes joku järjestää Maxille ansan. Ennen kuin hän tajuaakaan, Max on etsintäkuulutettu pomonsa ja käytännössä ainoan ystävänsä murhasta ja jäljet johtavat New Yorkin alamaailman synkimpiin syövereihin. Aseiden, ruumiiden ja huumeiden täyttämä vendetta voi alkaa.

Max Payne ei ole peli perheen pienimmille. Eikä välttämättä kaikille vähän suuremmillekaan. Sen maailma on pessimistisen synkkä, väkivalta tuntuu olevan ainoa ratkaisu ongelmiin ja uusi, psykoottisia raivokohtauksia aiheuttava Valkyr-huume on kaikkialla. Kun ainoat vastaan tulevat henkilöt, joita ei tarvitse tappaa, ovat nurkassa kyhjöttäviä hallusinaatioiden riivaamia narkkareita, monista toimintapeleistä tuttu ”minä vastaan muu maailma”-tunnelma hiipii toisinaan väistämättä pintaan. Max Paynen tarinan ja synkän maailmankuvan ansiosta se tosin tuntuu epätavallisen sopivalta.

Maailma on vallassasi

Selvästi useimpien muiden toimintapelien yläpuolelle Max Paynen nostavat kuitenkin sen muutamat uudet ominaisuudet. Näistä tärkeimmässä asemassa ovat John Woo-leffojen ja Matrixin markkinoimat hidastukset, jotka pelaaja voi kytkeä päälle aina halutessaan. Tällöin iskee päälle erinomaisesti toteutettu hidastusefekti, jossa koko maailma alkaa liikkua selvästi normaalia hitaammin, äänet muuttuvat epäselviksi, pehmeiksi kaiuiksi ja parhaimmillaan pelaaja näkee jopa vastustajien ampumien luotien lentoradat. Näyttävän efektin lisäksi hidastuksista on myös käytännön hyötyä, sillä pelaaja voi tähdätä niiden aikana normaalisti ja toimittaa siten päiviltä suurenkin vihollisjoukon ennen kuin nämä ehtivät edes tajuta, mitä on tapahtumassa.

Tämä bullet time -moodi onkin harvinaisen onnistunut lisäys Max Paynen pelimoottoriin. Sen käyttöä on rajoitettu sijoittamalla ruudun alalaitaan pieni tiimalasi, johon jokainen tapettu vihollisen lisää hieman aikaa. Hidastusten ollessa käytössä tämä aika kuluu ja tiimalasin ollessa tyhjä pelaaja ei pääse lainkaan bullet time -tilaan. Tämän rajoituksen ansiosta ominaisuutta ei tule käytettyä liikaa ja se tuntuu kerta toisensa jälkeen aina yhtä tyydyttävältä tempulta.

Epätavallista ja mukavan palkitsevaa väkivalta-eeposta on maustettu myös muutamilla muilla teknisillä kikoilla, kuten kamera-ajoilla ja pysäytyskuvilla, jotka herkuttelevat tarkimpien laukausten yksityiskohdilla. Räiskintäpelien ystäviä on sen lisäksi hemmoteltu varsin kattavalla asevalikoimalla, josta löytyy kaikkea molotovin cocktaileista Ingram-konepistooleihin ja katkaistuihin haulikkoihin saakka. Ja koska John Woo -hengessä liikutaan, herra Payne osaa tietysti myös käyttää yhtä aikaa kahta samanlaista käsiasetta tai konepistoolia.

Kokonaisuutena Max Payne on siis erittäin hyvin suunniteltu toimintapeli, jonka toteutuksessa on käytetty poikkeuksellisen paljon luovuutta ja asennetta. Pelikokemuksena se on kuitenkin myös epätavallisen rankka. Väkivallalla leikittelevät hidastukset ja kamera-ajot eivät sovi kaikkien silmille ja muutenkin pelin tunnelma on paikoitellen erittäin ahdistava. Huumeet, unihoureet ja paranoidinen maailmankuva eivät nimittäin ole pelien tavallisimpia rakennusaineita, joten niihin kannattaa varautua Max Payneen tarttuessaan. Toisaalta tällaisista tarinoista pitäville peli voi olla erittäin antoisa kokemus.

Tekniikka pätkii

Playstation 2:n Max Payne ei kuitenkaan ole aivan PC-esikuvansa veroinen, sillä pelissä tulee jatkuvasti vastaan muutamia yllättävänkin pahoja teknisiä ongelmia. Eniten mustalle pelilaatikolle tuntuvat aiheuttavan vaikeuksia pelin suhteellisen laajat ja yksityiskohtaiset kentät, sillä päivitysnopeuden heilahtelua näkyy jatkuvasti etenkin kuvakulman vaihtuessa. Tämä siitäkin huolimatta, että useimmat pelin tekstuureista ovat selvästi suttuisempia ja karkeampia kuin PC-versiossa. Graafisesti PS2:n Max Payne on kyllä varsin komeaa katsottavaa, mutta esikuvansa tai konsolin parhaiden pelien tasolle se ei valitettavasti yllä.

Myös pelin pelattavuus törmää monista muistakin konsoleiden 3d-räiskinnöistä tuttuihin ongelmiin. DualShock ei kahdesta tatistaan huolimatta pysty vetämään vertoja PC:n hiiri- ja näppäimistö-yhdistelmälle, joten PS2:n Max Paynessakin tuntuma pelitilanteeseen on väistämättä heikompi kuin esikuvassaan. Pelin kääntänyt Rockstar on sentään ymmärtänyt tämän ongelman ja vastannut siihen helpottamalla esimerkiksi tähtäämistä hieman. Laukausten ei tarvitsekaan osua millilleen kohdalleen, vaan peli antaa hieman armoa holtittomasti heiluvan tähtäimen suhteen. Ampumisen sijaan kömpelö ohjattavuus korostuukin lähinnä kapeilla alustoilla käveltäessä ja muutamissa hyppimiskohtauksissa, joissa päähenkilöä saa kääntää kieli keskellä suuta ja osin onnenkin varassa. Onneksi näitä kohtauksia ei kuitenkaan ole niin usein, että tämä pääsisi pilaamaan pelikokemusta täydellisesti. Muutamien jaksojen yrittäminen moneen otteeseen oikukkaan ohjauksen takia alkaa kyllä pidemmän päälle hieman harmittamaan.

Kokonaisuutena Max Paynen PS2-käännös on kuitenkin kohtuullisen hyvää peliviihdettä. Sen alkuperäisen version uudet ideat ja tiivis tunnelma pystyvät luomaan konsolillekin niin vahvan pelikokemuksen, että muutamat tekniset murheet eivät pääse sitä pilaamaan. PC:llä Max Payne on ehdottomasti parhaimmillaan, mutta myös Playstation 2 -versio on kokemisen arvoinen, mikäli alkuperäiseen ei syystä tai toisesta pääse käsiksi.

 

Peli: Max Payne
Kehittäjä: Remedy Entertainment
Julkaisija: Rockstar Games
Versio: Playstation 2