Medal Of Honor: Rising Sun (PS2)
Toisesta maailmansodasta kertovia pelejä tulvii markkinoille vieläkin. Medal of Honor -sarja jatkuu MoH: Rising Sun -pelillä, jossa pelaajan on määrä voittaa japanilaiset Tyynellämerellä käydyissä taisteluissa.
Alku on dramaattinen. Pelaaja herää suoraan Pearl Harborin yllätysiskuun, jossa japanilaiset murskaavat Yhdysvaltain laivaston lähes täydellisesti. Pelaajan tehtävänä on ampua alas mahdollisimman monta japanilaiskonetta. Tapahtumia riittää ja meininki on hyvä, vaikka taistelu ei sen kummempia tunteita ainakaan minussa herättänyt. Kahden Pearl Harbor -tehtävän jälkeen siirrytään kaupunkisotien, viidakkomaisemien ja muinaisen temppelin kautta sabotoimaan japanilaisten kultakuljetuksia. Tehtävien välissä näytetään sodasta kertovia videopätkiä.
Kaikki yhdeksän tehtävää on kahlattu läpi noin seitsemässä tunnissa – juuri kun olisi päässyt vauhtiin. Tehtävät ovat melko mielenkiintoisia ja skriptattuja tapahtumia on usein. Muutamassa operaatiossa pelaajan rinnalla taistelee tekoälyn ohjastamia sotilaita, mutta heillä on ikävä tapa päätyä hautaan jo ensimmäisessä tulitaistelussa. Tehtävän kannalta oleelliset hahmot ovat kuolemattomia, joten eteneminen ei jää tekoälyn toilailujen varaan. Kolme vaikeustasoa antavat vastusta kaikentasoisille pelaajille. Jos luoti lävistää, koko kenttää ei joudu aloittamaan alusta, vaan checkpointteja on tasaisin väliajoin ja tallennuspisteitäkin on piilotettu sinne tänne.
Pelin takakansi mainostaa, että Rising Sunissa on yli 20 aidosti mallinnettua asetta, mutta yksinpelikampanjassa niistä näkee vain kolmanneksen. Kahden pistoolin lisäksi pelaajalle annetaan kivääri, kiikarikivääri, haulikko, konekivääreitä ja kranaatteja. Kentistä löytää vain pari kertaa uuden aseen, joten tehtävät pitää useimmiten läpäistä niillä aseilla, jotka alussa annettiin. Pelin lyhyyden takia aseisiin ei ehdi kyllästyä. Lisävaihtelua tuovat konekivääripesäkkeet, joita on jokaisessa tehtävässä muutama, ehkä liiankin paljon. Jostain syystä vihollisetkin päättävät rynnäköidä puskista silloin, kun pelaaja tarttuu aseeseen…
Ajoneuvoja ei pääse ajamaan, mutta niiden kyytiin noustaan muutaman kerran. Jopa elefantilla rymistellään, mutta ajelut ovat lähinnä keskinkertaista vaihtelua normaaliin tepasteluun. Yhdessä tehtävässä pitää soluttautua vihollisten salaiseen tapaamiseen, mutta arvaahan sen mikä on lopputulos. Räiskintää potenssiin kaksi, tosin varsin mukavassa ja erilaisessa ympäristössä. Pelin muut kentät ovat kokonaisuutena hyviä ja mielenkiintoisia, mutta niitä vaivaa vaihtoehtoisten reittien vähyys. Putkijuoksua rikkovat pari sivukäytävää tai -polkua, mutta pääreitiltä ei yleensä voi poiketa kovin kauas. Poikkeuksena Guadalcanalin viidakko, jossa saattaa pyöriä ympyrää (putkessa tosin sitäkin) useita minuutteja.
Medal of Honor: Rising Sun kärsii monista pienistä teknisistä ongelmista. Sellaiset perusasiat kuin ikkunoiden hajottaminen tai pöydille hyppiminen eivät onnistu, eikä hypyllä tee muutenkaan mitään. Näkymättömät esteet, verenpuute tai kuolleiden vihollisten haihtuminen ilmaan eivät myöskään lisää siellä olon tuntua. Kokonaisuus ei hirveästi näistä kärsi, mutta nykypäivän kovassa kilpailussa tekniikan olettaisi olevan paremmassa kunnossa.
Kontrollit ovat hyvät, vaikka täysin tarkka tähtäys onkin hankalaa. Zoomin käyttö on helppoa ja kyyristyminenkin näppärää. Vihollisia on helpointa kurmottaa tähtäysmoodissa, jossa tähtäin liikkuu hitaasti mahdollistaen tarkemman ampumisen. viholliset tippuvat headshoteilla kätevästi, mutta mahaan tai jalkoihin ammuttaessa saa varautua tuhlaamaan useampia luoteja. Japskien (vastaavaa englanninkielistä termiä käytetään myös pelissä, joten Rising Sunia ei voi väittää poliittisesti korrektiksi) tekoäly on hakkaa päälle -meininkiä, eikä se osaa monia temppuja. Kranaatteja tulee niskaan todella harvoin, mutta pistinhyökkäykset ovat ikäviä, erityisesti ahtaissa paikoissa.
Medal of Honor: Rising Sun on kelpo viihdettä yksinpelinä, mutta erityisesti kaverin kanssa. Sotiminen on tietenkin paljon hauskempaa co-op-moodissa ja toteutus poikkeaa hieman yksinpelistä, mikä on mainio juttu. Kaksinpelin lisäksi Rising Sunissa on mahdollisuus pelata moninpeliä samalla konsolilla (2-4 + botteja) sekä verkossa. Pelimuotona on vain deathmatch tiimeillä tai ilman, joten kovin erikoisesta moninpelikokemuksesta ei voi puhua. Lagia ei kuitenkaan ole ja valikot on tehty selkeiksi. Moninpelissäkin on yhdeksän kenttää ja ne ovat yksinpelistä tuttuja, tosin hieman muokattuja. Ihan hauskaa hupia MoH: Rising Sunin moninpeli on hetken aikaa, mutta ei sen enempää.
Tehtäviin on piilotettu filmikanistereita, joita keräämällä saa avattua storyboardeja sekä ”Valor in History” -sotaveteraanivideoita. Lisäksi pelaaja voi suorittaa bonustavoitteita. Tehtävän jälkeen esitetään yhteenveto ja palkitaan mitalilla, mikäli on sen ansainnut. Pelin pariin tuskin palaa innokkaasti läpipeluun jälkeen, mutta videot ja storyboardit ovat kerrankin mielenkiintoista extraa.
Mainiot musiikit ja hyvät äänet luovat tunnelmaa, mutta grafiikka on PS2-pelien keskikastia. Loppupään tehtävät nykivät, mutta paria poikkeusta lukuun ottamatta se ei häiritse liikaa, kuten ei myöskään rakennusten tai maaston satunnainen poppailu. Rising Sunin Xbox-versio ei kärsi nykimisestä, joten se on yksinpelaajalle parempi valinta, kun taas nettimoninpeliä kaipaavan pitää tyytyä PS2-versioon. Rising Sun tulee myös GameCubelle.
Medal of Honor: Rising Sun on kelpo räiskintä. Se ei ole vuoden parhaimpia räiskintöjä, mutta ei myöskään huonoimpia. Jos sarja on ennestään tuttu ja himoat lisää, Rising Sun on kelpo valinta. Sarjan puutteet tuntuvat toistuvan pelistä toiseen, joten niihin kyllästyneet eivät nauti pelistä samalla tavalla.
