Megaman Network Transmission (GC)
Mega Man on elävä tasohyppelylegenda, lähes yhtäläinen Marion ja Sonicin kanssa, vaikka hahmo ei olekaan yhtä suosittu kuin NES-konsolin kulta-aikoina. Innokkaita faneja kuitenkin riittää, siitä todisteena muutama Helsingistä löytyvä Mega Man -graffiti. Mega Man Network Transmission on sinisen sankarin ensimmäinen GameCube-esiintyminen. Perinteisten tasohyppelyiden ystävien kannattaa ottaa julkaisu huomioon pelikaupassa.
Network Transmission on nykyaikaisella tekniikalla toteutettu 2D-loikinta, johon on yhdistetty pokemonmaisia piirteitä. Perusidea ei kuitenkaan ole muuttunut: Mega Man koluaa kenttiä ja ottaa mittaa loppupahiksista. Samalla sankarimme kerää power-uppeja, uusia aseita ja lisää energiaa.
Peli on perinyt GBA-serkuiltaan uudenlaisen taistelusysteemin. Tutun ja turvallisen perusaseen lisäksi Mega Man voi käyttää taistelusiruja, joita pelissä on reilusti yli sata erilaista. Sirut ovat eräänlaisia aseita, esimerkiksi miekkoja tai pommeja, joiden käyttö on pelissä pärjäämisen elinehto – joillakin taistelusiruilla on elementaalivoimia, esimerkiksi ”Aqua Sword” tekee kaksinkertaista vahinkoa FireMan -bossille. Taistelusiruja voi olla mukana viisi kerrallaan ja käytössä olevaa sirua voi vaihtaa kätevästi liipasinnapeista. Valintaa helpottaakseen pelin voi pausettaa.
Siruja voi vaihtaa kesken kentän, kunhan yläreunan sininen palkki on täyttynyt. Uudet sirut tulevat pitkälti arpapelillä, vaikka yhden suosikin voikin siruvarastosta asettaa. Käytännössä arvonta johtaa siihen, että ennen loppupahista pelaaja tyhjentää kaikki varastossa olevat sirunsa (20), ja jättää vain ne, joista on hyötyä taistelussa. Tämä on hyvin turhauttavaa, mutta lähes pakollista. Taistelusirut tuovat kamppailuihin pientä taktikointia ja vaihtelua, mutta ehkä olisi ollut helpompaa antaa pelaajan suoraan valita haluamansa sirut?
Sirusysteemi tuntuu aluksi käsittämättömältä ja sormi on suussa pahimmillaan parin tunnin ajan. Capcom ei ole helpottanut pelaajan elämää minkäänlaisilla oppailla, eikä manuaalikaan kovin paljon asiaa valota. Soppaa sekoittaakseen yhtiö on lisännyt vielä yhden siruihin liittyvän erikoisuuden: siruja voi yhdistää. Esimerkiksi Cannon+HiCannon+M-Cannon-yhdistelmä tuottaa Z-Canonin, joka tekee Mega Manista hetkeksi vahingoittumattoman ja muuttaa laukaukset supertehokkaiksi. Pahis kuin pahis nujertuu Z-Canonin edessä, ja se helpottaa peliä ehkä liikaakin.
Vaikeustaso on erikoinen, sillä alussa peli on erittäin haastava. Sirusysteemiä ihmetellessä ensimmäinen loppupahis ehtii tulla tutuksi useamman kerran, ja pari seuraavaakin kenttää menevät pelin outouksia selvittäessä. Ensimmäisten kenttien jälkeen Mega Man saa pari power-uppia, ja tuhannen erehdyksen kautta siruistakin ottaa jotain tolkkua. Ymmärsin pelin mekaniikan täydellisesti vasta puolivälissä, ja silloin peli olikin hauskimmillaan.
Puoliväli on muutenkin käänteentekevä, sillä siitä eteenpäin vaikeustaso pysyy tasaisen helpohkona. Game overia ei joudu katselemaan kertaakaan, sillä Mega Manilla on kasvava elämävarasto ja kentistä voi hypätä ulos milloin vain, jolloin menetetyt elämät tulevat takaisin. Alkuperäisten Mega Manien vaikeuteen tottuneet nauravat Network Transmissionille päin naamaa.
Teknisesti Mega Man on ristiriitainen peli. Teknisistä edistysaskelista se ei saa palkintoa, mutta grafiikka on ihan pätevää. On mielipidekysymys, tykkääkö Network Transmissionin tyylistä. Minä vieroiksuin sitä aluksi, mutta vähitellen siihen tottui. Suurin osa kentistä on sijoitettu sisätiloihin, mukana on vain pari ulkokenttää, joista puolivälin puutarhakenttä onkin sitten yksi parhaimmista. Kentät ovat pääasiassa hyviä, kuten GravityManin fysiikan lakeja kumoava piilopaikka tai miekkahazardeista mieleen jäänyt kuparikenttä. Turhan moni kenttä on tosin metallinen tai muuten vain harmaa, joten ulkokenttiä toivoisin mahdolliseen jatko-osaan lisää. Kentillä saisi myös olla enemmän pituutta, sillä nyt taitava pelaaja pääsee kentät läpi muutamassa minuutissa, vaikka ensimmäisillä kerroilla vaikeuksia voikin olla.
Bosseja on noin tusina, osa helppoja, osa vaikeahkoja, mutta kovin montaa elämää niiden kanssa leikkimiseen ei tuhlaannu. Keskivaiheilla ovat vastassa mm. IceMan ja ColorMan, jotka ovat tajuttoman helppoja. IceMan on pienen kokonsa vuoksi helposti väistettävissä, ja kun sähköpommit ja -aseet tekevät tuplavahinkoa, ei vastusta juuri ole. ColorMan taas pomppii pallonsa päällä, eikä käy Mega Manin kimppuun kuin harvoin. Muut pahikset ovat hieman erikoisempia ja monimutkaisempia ja muutaman kanssa voi tulla hankaluuksiakin, mutta yleisesti pahikset ovat kohtuullisen helppoja.
Musiikit säväyttävät paikoitellen, mutta ääniefekteihin ei kiinnitä sen enempää positiivista kuin negatiivistakaan huomiota. Ääninäyttely sen sijaan on olematonta, pari japaninkielistä yksittäistä lausahdusta pelissä on, mutta nekään eivät ole arigatoa (”kiitos”) ihmeellisempiä. Englanninkielistä dialogia on sopivasti, eikä peliä ole liikaa pitkitetty juonenselittelyillä.
Juoni tosin jääkin hieman epäselväksi, jos ei ole pelannut GBA:lle julkaistuja Mega Man Battle Network -pelejä. GameCuben Network Transmission sijoittuu ajallisesti GBA:n Battle Network kakkosen ja kolmosen väliin. Pokemon-ideologiaan pohjautuen Mega Man on Lan-nimisen pojan apuri cybermaailman pulmien ratkaisussa. Virtuaalimaailmaan on levinnyt virus, joka on tehnyt PET-härpäkkeistä vihamielisiä sekopäitä. Perusjuonen tajuaa hyvin vaikkei olisi Mega Man -peleihin koskenutkaan, mutta sarjaa tiiviimmin seuranneet ymmärtävät esimerkiksi Tohtori Wilyyn ja WWW-rikollisjärjestöön viittaavat kohdat paremmin.
Mega Man Network Transmission on hyvä perinteinen tasohyppely, jossa on pari uutta ideaa kohtuullisesti toteutettuna. Pienet käyttöliittymämokat ja aluksi sekava sirusysteemi hieman ärsyttävät ja elementaalisysteemistä olisi voinut ottaa enemmänkin irti, mutta muuten pelissä ei suurta valittamista ole. Ei tajuntaaräjäyttävä kokemus, mutta peruspelattavaa viihdettä 10-20 tunnin ajan.
