No One Lives Forever (PS2)
Peli: No One Lives Forever
Kehittäjä: Monolith
Julkaisija: Sierra
eDomen arvostelussa Playstation2:n No one Lives Forever
Toista vuotta sitten PC:llä julkaistu räiskintäpeli No One Liver Forever oli etenkin vanhempia Bond-rainoja pisteliäästi parodioiva räiskintäpeli, jonka kääntyminen PS2:lle on vienyt aikansa. Lopputuloksen nähden lähes vuodella lipsunut aikataulukaan ei näytä riittäneen täysin tyydyttävään käännökseen. Kipinöitä iskevästä pilkkakirveestä saavat vanhat agenttijännärit, jäykkäkäytöksiset britit ja yleisesti ottaen koko kuohuva 60-luku. Austin Powers- vertailuja on hankala välttää, vaikka huumori onkin möykkäkomedioita hienostuneempaa.
Mister Bondin työllistävä MI6 on silkka nappikauppa U.N.I.T.Y:n rinnalla. Brittein saaren turvallisuudesta vastaava huippusalainen tiedusteluorganisaatio kärsii agenttipulasta salamurhasarjan jäljiltä. Byrokraatit taipuvat vastentahtoisesti luottamaan naisagentti Cate Archerille erikoistehtävän, kun ilkeä H.A.R.M.-organisaatio uhmaa maailmaa hirvittävällä bioasevitsauksella. Kriisistä huolimatta bondmaiset murjaisut ovat herkässä. Kiukuttelevan diplomaatin suojelu salamurhaajilta alustaa leikkisän kieli poskessa- tunnelman mainiosti.
Rikollisia jäljitetään pitkin ja poikin Eurooppaa yhteensä viidessätoista operaatiossa, joista kukin on itsenäinen miniseikkailunsa. Alusta loppuun mielenkiintoiset kentät yllättävät jatkuvasti mielenkiintoisilla toimintaosuuksilla. Tarjolla on mm. pommien virittämistä, sukeltelua haikalojen seurassa, hyppy lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja pari ajoneuvotehtävää. Perusräiskettä on maustettu vaanivilla sala-ampujilla ja siviileillä, joita ei vahingossakaan saa ampua. Kokonaan uutta PS2-versiossa ovat kutkuttavat murtovarastehtävät, joissa seurataan nuoren Caten rikollista uraa ennen vakoojanpestiä.
PC-versiosta kenttiä on ilmeisesti muistirajoitusten takia pätkitty lyhyemmiksi toimintapaloiksi. Onneksi näin, sillä tallentaa voi vain kenttien välillä. Lyijypitoisen räiskintäosuuden läpi sinnittely riekaleisilla luotiliiveillä on tuskaa, sillä varapanssarit löytyvät harvoin kentän alusta. Onneksi tärkeimpien tavaroiden paikat arvotaan summamutikassa, joten kuolon korjattua kertaalleen nuohottuja alueita jaksaa tutkia uudella innolla. Jospa myös aina samoista paikoista syöksähtelevien vihollistenkin rutiineihin olisi saanut vastaavaa sattumanvaraisuutta.
Ympäristöt vaihtuvat jatkuvasti ja mielekkääseen tyyliin, eikä peli ohjaile pelaajaa putkessa. Mahdollisia reittejä on yleensä useampi ja jos hiiviskely alkaa maistua puulta, soluttautumistehtävät voi huoletta lyödä toiminnan puolelle. Lähestymistapa on vapaasti valittavissa kunhan päämajan käskyt tavalla tai toisella toteutuvat. Ensimmäiseen mokaan tyssäävät hiippailukeikat ovat luojan kiitos harvassa, mutta ilman quicksave-ominaisuutta aina ei-toivottu verenpaineen nostaja.
Fiksut viholliset seuraavat meteliä pitkänkin matkan päästä, osaavat suojautua ja väistellä pelaajan tulitusta. Muutamissa tapauksissa kivenheiton päässä partioineet viholliset eivät korvaansa lotkauttaneet kollegoiden teurastukselle ennen kuin huoneita erottavan oven avasi, mutta yleisesti ottaen vihollisten toiminta on tavallista uskottavampaa. Hiiviskellessä katonrajassa kyttäävien valvontakameroiden välttely on oma taitolajinsa, mutta onneksi hiipparin äkkääminen vie surraavilta vekottimilta tovin.
Lähes kolmen kymmenen aseen (joihin saa tipoittain erilaisia ammustyyppejä; sirpaleiksi leviäviä, fosforiammuksia jne.) lisäksi pelaajan käytössä on kokoelma nokkelia agenttityökaluja. U.N.I.T.Y:n Joulupukin Verstaan nokkelat valkotakit nikkaroivat kenttien välillä toinen toistaan hurjempia vekottimia pelaajan käyttöön. Huulipunakranaatit ja unikaasua suihkiva hajuvesiputeli ovat vinkeitä vempaimia, mutta hankalan käyttöliittymän takia lelujen käyttäminen on riskialtista touhua. Taistelun syttyessä asevalikon kelaaminen voi viedä nirrin, mikä rajoittaa kokeiluhalut minimiin.
Konsoliräiskintöjen pitkä historia ei tunne montaa peliä, joiden voisi väittää toimivan normaalilla peliohjaimella. NoLFissa ongelma on pyritty oikaisemaan vihollisten osumakohtiin liiankin virkaintoisesti hakeutuvalla tähtäimellä. Systeemi toimiikin hyvin, kunnes ruudulle sattuu paksumpi sumppu tykinruokaa — silloin tähtäin alkaa villin ruletin ennalta määrätyissä pisteissä. Silmien väliin tähdätty nappi voikin päätyä vieressä seisovan konnan polveen. Verta ei lennä pisaraakaan, mutta väkivallan tulokset ovat elokuvamaisen liioiteltuja ja animaatiot komeita. Viholliset lennähtävät permannolle komeassa kaaressa ja kierivät esimerkiksi portaikoissa kuperkeikkaa.
Käännöstyön laatu jättää paljon toivomisen varaa. Pitkäpiimäisesti jaarittelevat välinäytökset jaksaa katsoa moneen kertaan loistavien näyttelijöiden ansiosta ja äänitehosteet vakuuttavat laadullaan. Aivan yhtä hyvin ei ole vanhentunut suoraan PC:ltä käännetty grafiikka. Arkkitehtuurillaan vaikuttavien kenttien vastapainoksi sisätilojen loistavasta ulkotilojen diaesitykseen pomppiva kuvanpäivitys, kirveellä veistetyt legohahmot ja toivottoman suttuiset maisemat syövät kokemusta.
Kokonaisuutena No one Lives Forever on Half-Lifea ja Red Factionia sirpaleisempi räiskintäseikkailu, mutta ehdottomasti samaa teräsvaipankovaa tasoa. Pelattavaa on hurjasti ja nokkelasti sanaileva agenttiparodia toimii erinomaisesti. Peli-intoa nakertavat lukemattomat pikkuviat, jopa suoranaiset bugit, kuten hahmon mielivaltaiset täyskäännökset. Kauneusvirheiden takia sivuutettavaksi No one Lives Forever on silti liian etevästi suunniteltu ja huumoria pulppuava peli. Hyvä stressinsietokyky tosin on enemmän vaatimus kuin suositus.
Heino J. Unkari
