Warhammer – The End Times: Vermintide (PC, PS4, Xbox One)
Tekijä: Fatshark
Julkaisija: Fatshark
Testattu: PC Windows 10, Intel Core i5-4670k, 16 Gt muistia, GeForce GTX 970
Saatavilla: PC, PlayStation 4, Xbox One
Laitevaatimukset: PC Windows 7 tai uudempi, Intel Core 2 Quad Q9500, 6 Gt muistia, GeForce GTX 460
Pelaajia: 1, 2-4 (lähiverkossa ja internetissä)
Pelin kotisivu: http://www.vermintide.com
Arvostelija: Miikka Lehtonen
Left 4 Dead oli mitä mainioin peli, samoin sen jatko-osa. Vaikeaa co-op-viihdettä koko rahan edestä. Harmi, ettei Valve tehnyt koskaan sarjalle enempää jatko-osia, mutta toisaalta samalla ihan kiva juttu, sillä se avasi oven toiselle yrittäjälle.
Ruotsalaisen Fatsharkin Vermintide on rakkaudella tehty unelmaprojekti, joka ei vaikutteitaan peittele: kun Valve ei tehnyt Left 4 Dead 3:a, niin he tekivät. Mitä nyt zombien tilalla on mutanttirottia.
Seisomme hississä, joka syöksyy kamalaa vauhtia kohti maata ilman toivoakaan jarrutuksesta tai hidastamisesta. Ympärillämme valtava kivinen torni heiluu ja huojuu, pudotellen kaikkialle tiiliä ja muuta roskaa. Ikään kuin tämä ei riittäisi, taivaalta sataa niskaan vihaisia rottamiehiä. Osa niistä on hengissä, osa on palavia ruumiita, jotka tulimaagimme hetki sitten räjäytti tulipallolla.
Kun hissi iskeytyy maahan, edessä on epätoivoinen perääntymistaistelu. Jossain sokkeloisten katujen toisessa päässä on turvapaikkana toimiva kärry, joka vie meidät takaisin tukikohtaan. Sen ja meidän välissä on kuitenkin vielä useampi kymmenen rottamiestä. Niitä samaisia skaveneita, joita kiipeilee ja hyppii koko ajan perässämme alas hissikuilussa. Rauhallinen ja järjestäytynyt perääntyminen muuttuu kaaokseksi, kun läheiseltä kujalta astuu esiin jättimäisen ruosteisen konetykin kanssa aseistautunut skaven, joka lanaa tykillään kumoon niin veljiään kuin meitäkin.
Kaikkien säntäillessä kohti suojaa varjoista hyppää esiin hohtavin vihrein veitsin aseistautunut salamurhaajarotta, joka ryhtyy muuttamaan selkänsä kääntänyttä haltiasamoojaa neulatyynyksi. Tämä tarina taitaa päättyä sankareidemme kuolemaan, mutta kyseessä ei ole ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen kerta kun niin käy. Tervetuloa Warhammer – The End Times: Vermintideen.
Maailmanlopun aika
Vermintide sijoittuu suosittuun Warhammerin fantasiamaailmaan, jossa ajat ovat tavallistakin huonommat. Vuosikausia sivistynyttä maailmaa uhannut kaaoksen invaasio on alkanut ja lopun ajat ovat käsillä. Kaikkien huomion ollessa apokalyptisessä sodassa maan alla piileskelevät Skaven-rottamiehet toteuttavat ikiaikaisen suunnitelmansa ja aloittavat avoimen sodan ihmiskuntaa vastaan. Übersreikin kaupunki luhistuu hetkessä, kun viemäreistä ja kellareista virtaa esiin loputon rottamiesten aalto.
Tähän mukavaan tilanteeseen saapuu kourallinen sankareita, kukin omien motivaatioidensa ja tavoitteidensa kanssa. Übersreik voidaan vielä pelastaa, mutta se vaatii sekalaiselta sakilta tiivistä yhteistyötä. Edessä kun on 13 tehtävää, joista selvitään hengissä vain, jos kaikki puhaltavat yhteen hiileen.
Vermintide on ruotsalaisen Fatsharkin käsialaa, eikä firma ole peitellyt tai salaillut inspiraatiotaan: vaikutteita on kahmittu kaksin käsin Left 4 Deadeista. Niiden tavoin myös on Vermintidessä neljä sankaria, joko ihmisten tai bottien komennuksessa, taistelee tietään läpi erilaisten tavoitteiden täyttämien tehtävien. Erona Left 4 Deadiin sankarit valitaan viiden sankarin valikoimasta, sillä tiimi halusi, että kaikilla pelaajilla on aina ainakin yksi vaihtoehto siitä, millä sankarilla pelaa.
Tarjolla on haltiasamooja, kääpiösoturi, noidanmetsästäjä, tulivelho ja keisarillinen sotilas. Ilahduttavasti hahmon valinta ei sinänsä rajoita pelityyliä, sillä kullakin hahmolla on niin lähitaisteluase kuin pitkän matkan rotanhätyytin. Tarjolla on myös vaihtoehtoisia varusteita, joilla voi kustomoida pelityyliään entistä enemmän. Esimerkiksi ihmissotilaalla on oletusarvoisesti aseinaan kahden käden leka ja hirmuinen mörssäri, joka paukauttaa puoli ruutua täyteen lyijyä, mutta ei kanna kovinkaan kauas. Jos haluaisi mieluummin aseistautua yhden käden nuijalla ja kilvellä, tai vaihtaa mörssärinsä vaikka keskiaikaiseen kivääriin, se onnistuu. Ne aseet tosin pitää ensin löytää, mutta siitä lisää myöhemmin.
Porukan erikoisin hahmo on Sienna Fuegonasus, tiimin omien sanojen mukaan hullu vanha nainen, joka haluaa polttaa kaiken. Siinä missä muilla on pistooleita ja jousipyssyjä, Siennalla on tietenkin loitsunsa. Sauvan valinta vaikuttaa siihen, lentääkö käsistä tulta vaikka suorana virtana tai tulipalloina. Oli tyyli mikä tahansa, Sienna tekee loitsuillaan kamalaa vahinkoa ja tuhoaa laumoittain rottia, mutta kuumenee itsekin jatkuvasti. Kun lämpöä on liikaa, sitä pitää nopeasti jäähdyttää tai mummeli ottaa ja räjähtää itse kappaleiksi taikavoimien kurimuksessa. On sitä paskempiakin tapoja kuolla!
Pelin keskipisteenä toimii majatalo, jossa sankarit asustavat. Siellä valitaan varusteet, jutellaan kaverien kanssa, tuunaillaan ahjon ääressä kamoja paremmiksi tai viritellään uusia aseita ja lopuksi valitaan kaupungin kartalta, mitä tehtävää aikoo yrittää. Sitten on aika lähteä kaduille ja murhata miljoona rottaa.
Rotta-armageddon
Edessä olisi siis 13 tehtävää, jotka ovat tavoitteiltaan ja tyyliltään mukavan vaihtelevia. Eräässä tehtävässä esimerkiksi ollaan suurella aukiolla, jossa on useampia kaivoja. Rottamiehiä virtaa aukiolle jatkuvalla syötöllä tavoitteenaan myrkyttää kaivot. Pelaajien tulisi sitten koordinoidusti säntäillä kaivolta toiselle hätyyttelemässä rottia. Toisinaan taas pitäisi vaikka edetä kaupungin katujen ja raunioiden läpi vaikka velhon tornille värväämään tätä avuksi.
Left 4 Dead –veteraanit tunnistavat heti tehtävätyypit: siinä missä Left 4 Deadissa kuskattiin ostoskeskuksen nurkista bensakannuja auton luo, nyt haetaan torin liepeiltä viljasäkkejä vankkureihin tai ruutitynnyreitä tuhoamaan rottien rakennelmia.
Left 4 Dead –yhtäläisyydet eivät suinkaan lopu siihen, vaan pelattavuuskin on prikulleen samanlaista. Taustalla pyörii tekoäly, joka rytmittää peliä. Ajoittain on hiljaisempaa ja vastaan tulee vain pieniä rottaporukoita. Sitten pimeydestä kuuluu korvia raastava rottien sotahuuto ja yllättäen ovista, ikkunoista ja viemäreistä lappaa esiin satoja ja taas satoja rottia.
Suvantovaiheiden aikana voi yrittää etsiä kenttiin kätkettyjä aarteita, jotka antavat sankareille vaikka parannustarvikkeita, lisäammuksia tai kertakäyttöisiä pommeja. Jokaiseen kenttään on myös jemmattu kerättäviä taikakirjoja, joiden vieminen maaliin asti tuo tehtävän jälkeen paremmat mahdollisuudet saada loottia.
Jälleen Left 4 Deadin tavoin rotilla on riveissään kovin tutuilla erikoiskyvyillä varustettuja superrottia, joita heitellään pelaajien niskaan aina siinä pahimmassa paikassa. Poison Wind Globardier heittelee lasipulloja, joista tulee valtavia myrkkypilviä (ja räjähtää kaasupilveksi kuollessaan). Gutter Runnerit syöksyvät myrkkytikareineen kimppuun kun kääntää selkänsä. Pack Masterit heittävät pahaa-aavistamattomien sankareiden kaulaan kahleet ja lähtevät raahaamaan näitä pimeyteen. Ratling Gunnerilla on käsissään hirvittävän kokoinen ruosteinen pikatykki ja Rat Ogre on volkkarin kokoinen supermutantti, jonka isku riittää heittämään raavaan miehenkin kymmenien metrien päähän.
Pelinjohtaja-tekoäly toimii mainiosti. Tehtävien hektisyys nousee ja laskee aalloissa. Peli ei koskaan anna varsinaisesti aikaa huilata, sillä silloinkin kun rottia ei ole niskassa miljoonaa, kaikki tietävät tarkalleen, että seuraava katastrofi on potentiaalisesti kulman takana. Eteenpäin on pakko mennä, koska paikalleen jääminen vain tuo koko ajan lisää rottia kimppuun, mutta liian nopeastikaan ei voi edetä. Vaikka rotat kaatuvat sankarien edessä kuin vilja niittokoneessa, kaikki ottavat koko ajan vähän vahinkoa. Lääketarvikkeita ei ole tarpeeksi ja niin tunnelma onkin hyvin tiivis.
Selvitäkseen täytyisi tehdä tiivistä ja aukotonta yhteistyötä, sillä on aivan taattu juttu, että jos joku lähtee sooloilemaan, hetken päästä tämä onkin jo päätynyt Pack Masterin kahleisiin tai makaa Gutter Runnerin puukotettavana katuojassa. Ja tällöin muiden on sännättävä pelastamaan sitä yhtä urpoa, tai jatkettava kolmestaan. Ei hyvä juttu sekään.
Pelinjohtaja paikkaa myös sitä, että Left 4 Deadin tavoin tehtävät ovat lineaarisia. Tavoitteet ovat aina samat ja vaikka kentissä on vaihtoehtoisia reittejä ja sivupolkuja, nekin ovat aika suoraviivaisia. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää, mitä kieroa pelillä on pelaajien päänmenoksi. Peli ei sinänsä koskaan tunnu epäreilulta, mutta kylläkin hyvin haastavalta. Jo normaalilla vaikeustasolla – eli keskimmäisellä viidestä – on ihan arkipäivää, että tehtävät päättyvät epäonnistumisiin, varsinkin jos porukka ei kommunikoi aktiivisesti. Haastetta löytyy ja se on hyvä juttu se.
Ei aivan ongelmatonta
Pelikokemuksena Vermintide onkin mitä mainioin. Se vetelee erinomaisen toimivasti samoista vivuista kuin Left 4 Dead aikanaan, mutta sillä lisäbonuksella, että kierot Skavenit, katkerat noidanmetsästäjät ja ”kun minä olin nuori…” –henkisiä inttitarinoita kertovat kersantit ovat paljon hauskempia pelin aiheita kuin zombit ja amerikkalaispeelot.
Ongelmia toki on, mutta ne ovat aika vähäisiä. Merkittävin niistä liittyy loottiin. Ideana on, että jokaisella hahmolla on ne kaksi asepaikkaansa ja näiden lisäksi kokemustasojen karttuessa aukeavat trinkettislotit ja paikat kosmeettisille hatuille. Loottia jaetaan vain onnistuneiden tehtävien jälkeen. Jos tulee wipe, kukaan ei saa mitään.
Kun tehtävä on pelattu läpi onnistuneesti, peli antaa pelaajalle pinon loottinoppia. Oletusarvoisesti saa kourallisen, mutta bonustavoitteiden suorittamisesta saa lisänoppia. Niillä yritetään sitten heittää loottisymboleita, jotka lasketaan yhteen ja sitten katsotaan taulukosta, mitä saatiin. Sekavaa? Ehkä hieman, näin paperilla, mutta käytännössä hyvin selkeää: joka ajon jälkeen saa ainakin yhden satunnaisen perustason aseen jollekin hahmolle, mutta ne paremmat kamat – käytössä on MMO-henkinen värityssysteemi – vaativat aika paljon tuuria.
Tuuri on sinänsä ikävä juttu, että sitä ei voi kontrolloida. Itse pelasin arvostelua varten peliä toistakymmentä tuntia enkä sinä aikana saanut yhtään valkoista esinettä parempaa droppia. Tämä on harmi, koska taikaesineillä on paljon ominaisuuksia, jotka oikeasti auttavat pelissä. Olisihan se kiva saada vaikka varsijousi, jolla persiiseen ammuttu nuolikin lasketaan paljon enemmän vahinkoa tekeväksi pääosumaksi.
Jos onnetar ei hymyile, ainoa mahdollisuus on sulattaa kamoja ja tehdä näin parempia. Viisi saman tason esinettä muuttuu aina yhdeksi astetta paremmaksi tarvikkeeksi, eli viidellä valkoisella paska-aseella saa yhden vihreän kelvollisen esineen, viidellä vihreällä yhden sinisen ja niin edelleen. Hidasta ja turhauttavaa.
Kun peliin heitetään loottia, se myös muuttaa pelaajien asenteita. Left 4 Deadissa ei ollut niin hirveän vaarallista, jos peli päättyi epäonnistumiseen. Vermintidessä se jotenkin on, koska silloin kukaan ei saa mitään. Satunnaispelaajien kanssa pelatuissa matseissa töppäilleet tai viikon vakiotaktiikoita tuntemattomat saavat ämpärikaupalla paskaa niskaansa. Se ei toki ole pelin vika, mutta minkäs teet.
Pelin suorituskyky on myös hieman ongelmallinen. Suuren osan ajasta se pyörii testikoneellani reippailla asetuksilla silkkisen pehmeästi. Sitten, ilman mitään loogista syytä, se yllättäen hidastelee aivan kuin joku olisi heittänyt slow motion –vivun kehiin. Näin tapahtuu, vaikka grafiikat olisivat minimillä. Outoa, enkä ilmeisesti ole ongelman kanssa yksin.
Vermintiden laadusta kertoo paljon se, että ongelmista huolimatta olen pelannut sitä paljon ja haluan pelata sitä vielä enemmän. Left 4 Deadin tavoin se on erittäin haastava, mutta myös palkitseva co-op-kokemus. Jos saa haalittua pelin pariin kolme kaveria, jotka kommunikoivat aktiivisesti ja puhaltavat samaan hiileen, Vermintide on aivan puhdasta parhautta. Pelasi miten pelasi, kannattaa pelata. Erinomaisen hyvä peli, joka irtoaa vielä melkeinpä budjettihintaan.
Toinen mielipide
Warhammer-leimalla varustettua tavaraa tulee Steamin hyllylle sellaista vauhtia, ettei perässä pysy, vaikka haluaisi. Valitettavasti tarjonnassa on ollut myös sen verran shaibaa, että vuosikymmenten aikana rakennettu brändi on päässyt hiukan ryvettymään.
Vermintide kuitenkin puolustaa tinaukkofirman kunniaa. Kyseessä on laadukas, vaikkakaan ei omaperäinen, hordeähöily.
Skavenit, nuo melkein yhtä ärsyttävät riiviöt kuin snotlingit, ovat vallallaan kylissä ja kaupungeissa. Jokainen sotavasaraa kädessä pitänyt riemastuu kuullessaan, että nyt niitä päästään laittamaan kuin vierasta sikaa. Jos tykkäsit L4D:stä, tykkäät tästäkin. Hiilipaperia ei ole säästelty, eikä lähdetty korjaamaan jotain, mikä ei ole rikki. Heti käynnistyttyään pelissä tulee sama tunnelma kuin ilmeisessä esikuvassaan. Musiikki, hahmoluokat ja niiden keskinäinen kemia on otettu suoraan oppi-isältä, kaikkia ohjeita noudattaen. Tämä ei tee Vermintidestä huonoa, vaan päinvastoin, se tekee siitä hyvän.
Ihan ilman uudistuksia, vaikka varsinaisesta innovaatiosta ei voida puhua, Vermintide ei kuitenkaan seilaa. Uutena ominaisuutena on mukana aseiden ja muiden varusteiden keräily. Onnistuneen tuholaistorjuntakierroksen jälkeen päästään heittämään noppia, joilla voitetaan sitten aseita ja muuta varustusta. Kamat voi joko pitää, tai ne voi sulattaa ja käyttää vielä paremman varustuksen nikkarointiin. Tuoksahtavatko täällä mikromaksut ja steam-kauppakeinottelu?
Warhammerin pikkaisen D&D:tä synkempi fantasiamaailma herää kaupungin kaduilla eloon. Ei voi kuin ihastella visuaalista jälkeä ja kenttien suunnittelua. Myös hahmot ovat kuin suoraan(onko jopa näin?) WH-figuureista elävöitetty. Ääninäyttely toimii ja kukkuu. Vermintidestä on oikeastaan ärsyttävän vaikea löytää pahaa sanottavaan ensikosketuksella. Varmasti kaikkea paranneltavaa löytyy, mutta puitteet pelille, jota pelataan vielä vuosien päästä, on olemassa.
Kuten kaltaisensa, Vermintide on parhaimmillaan nautittuna yön tunteina luotetussa seurassa. Vaikka satunnaiset kanssaihmiset tarjoavatkin pääsääntöisesti ”ihan kivaa”, tarvitaan kunnon mätöille aina kaveri kylkeen. Hyvä onkin ennen hankintaa varmistua, että edes muutamalla kaverilistan täyttäjällä olisi samat mielessä hankittuna. Vermintide onnistuu olemaan hyvin sitä, mitä se pyrkii olemaan. Tästä on jotenkin niin hankala olla pitämättä, vaikka vannoisikin 40K:n nimeen.
Heikki Mustonen
Kolmas mielipide
On mielenkiintoista, kuinka hyvistä peleistä alkaa helposti etsimään negatiivista sanottavaa ja päinvastoin. Niinpä, huolimatta Vermintiden korkeasta sijoittumisesta henkilökohtaisella vuoden peli –listalla, pelikokemusta peilatessa nousevat kuvasta näkyviin asiat, joita toivottavasti pelin elinkaarenaikana parannetaan.
Matchmaking tökkii tällä hetkellä: pelin kyllä yleensä löytää mutta helpoimman vaikeusasteen seurueen löytäminen on muita selvästi nihkeämpää. Avoimien paikojen lisäämiseksi peliin voi liittyä tehtävän missä vaiheessa tahansa korvaamalla tyhjää paikkaa varanneen tekoälyn. Pelissä, jossa ollaan 99 prosenttia ajasta jossain ojan ja allikon välimaastossa, ei tällainen ratkaisu ole se pelaajaystävällisin.
Olen saapunut peliin huomattavan matkan päässä kanssapelaajista, rottien ympäröimänä ja pahimmillaan kuolleena. Oman ruumiin tuijottelu ei välttämättä ollut se mitä peliltä hakee ja yleensä tällainen peli loppuukin tappioon muutaman minuutin sisällä. Game Over –ruudun lävähtäminen näytölle lataustauon päätteeksi ei myöskään ole tavatonta. Vastavuoroisesti olen selvittänyt tasoja koskematta näppäimistöön yhteyden muodostuttua muiden ollessa maaliviivalla.
Liittymisen lisäksi Vermintidellä on hieman kömpelö tapa käsitellä pelistä poistumista, tarkemmin sanottuna yhteysongelmia. Tai niiden piikkiin luulen kuuluvan ongelmien, joista ärsyttävin on tason käynnistyminen uudestaan kesken toiminnan. Kummempia selittelemättä tehtävä ladataan uudestaan ja huomaan seuranani olevan kolme bottia. Toinen, pelin uudelleen käynnistämisen vaativa mysteeri, tapahtuu pelin lobbyssa, jossa pelaaja juuttuu loputtomaan latausruutuun, jonka kulmassa pyörivä kuvakekin on rikki.
Kumpainenkin ongelma on tapahtunut minulle noin viidesti kymmenen pelitunnin aikana, joten syytä Rottalahtauksen lykkäämiselle ei ole. Sopivan ryhmän löytyessä, tai kaveriporukalla, on peli itsessään kunnossa. Haastavuuskaan ei normaaleista tottumuksistani huolimatta häiritse: juuri ennen tämän mielipiteen kirjoittamista joukkio tuntemattomia internetihmisiä tahkosi hyvässä hengessä viimeistä tasoa kymmenisen kertaa. Kirjoittamisen jälkeen aion palata pelin pariin, josko tason viimein läpäisisi.
Julius Jämsen
Neljäs mielipide
Toisin kuin Miikka, Heikki ja Julius, en ole Warhammeriin perehtynyt fani. Lähdin silti avoimin mielin testaamaan yhtä monista Warhammer-nimikkeen alla tulevista peleistä. Päätös oli oikea, koska Vermintide ei pettänyt viihdyttävyydellään.
Tarinasta minulla ei ollut pelaamisen jälkeenkään erityisempää hajua, mutta jotain rottamiehiä piti lahdata fantasiahahmoa ohjaten. Ei sen väliä! Jyrsijät kaatuivat oikealta vasemmalta ja etenkin kaukaa ampuessani nuolia haltijalla. Massamurhamäyhät ovat harvassa miehelle, joka on allerginen zombeille ja niiden ylitarjonnalle. Vihdoin tulee jotain samankaltaista moninpelihauskaa likaisen suurilla vihollisjoukoilla. Tarinat ovat vain tekosyitä kaiken liikkuvan paloittelemiselle.
Ei-fanin silmiin hahmovalinnat ja aseet olivat geneerisiä, vaikkakin toimivia. En tiedä kuinka monta juttua näistä Warhammer on keksinyt itse aikoinaan, mutta nykyään fantasiakattaus on niin loppuun kulutettu, ettei mikään yllättänyt kekseliäisyydellään. Hauskaa minulla oli siitä huolimatta.
Mieleen jäi seikkailut todella innokkaan satunnaispelaajan johdolla: raivasimme ennennäkemättömällä nopeudella tietä puhtaaksi monstereista. Tämä oli hankkinut aseen ja levelin poikineen, mutta tiesi myös kätkettyjen rohtopullojen paikat. Haavoittuessani hän juoksi paikalle pelastamaan. Voin vain veikata kuinka monta kertaa heppu oli tapellut tiensä kenttien läpi, minun ollessa ensimmäistä kertaa pelailemassa. Mikäs siinä maisemia ihaillessa, kerrankin laiskalle kävi loistotuuri matchmakingin kanssa!
Kannattaako Vermintiden napata täyteen kolmenkympin hintaan? Ei, mutta 20 euron kipurajan alle mentäessä kukkaronnyörejä voisi pikkuhiljaa ruveta löysäämään. Tietenkin sillä ehdolla, että mikilliset pelikaverit innostuvat co-oppailemaan – puhtaaseen yhteispeliin nojaavaa mättämistä ei kukaan jaksa kauaa yksin vaikka tuuri tuntemattomien kanssa kävisikin.
Kalle ”HCJorma” Lounela
Lisää aiheesta
Mordheim: City of the Damned -ennakko (PC)
Warhammer 40K: Armageddon (PC)
Warhammer 40K: Dawn of War II (PC)
Warhammer 40K: Dawn of War II: Retribution (PC)
Warhammer 40K: Squad Command (DS, PSP)
Warhammer Online: Age of Reckoning (PC)
