Pitfall Harry – The Lost Expedition (GC, PS2, Xbox)
Jos nimi Harry Pitfall tuntuu tutulta, ei ihme. Pitfall on jo pitkän linjan tasohyppyseikkailija, joka muistetaan jo ammoisilta Atari-ajoilta. Monien aikansa huippupelikonsoleiden kautta matka on nyt johtanut Xboxille. Pitfall – the lost expedition-pelin alussa Pitfallia ja tohtori Bittenbinderin johtamaa tutkimusryhmää kuljettava kone syöksyy viidakkoon kesken matkanteon jossain jumalattoman kaukana täältä.
Juoneen sekoitetaan myöhemmin myös suunnaton aarre ja sen ryöstöyrityksen torjuminen, prinsessan toiveen täyttäminen sekä pahaksi äityneen ylipapin koston estäminen. Ja kaikki tämä tapahtuu yhdessä päivässä.
Kolmannesta persoonasta kuvattu tasoloikka-seikkailu tekee nopeasti selväksi sen, kenelle se on tehty. Kirjava värien käyttö, selkeät ja suppeat kentät sekä hullunkuriset eläinvastustajat ovat omiaan nostattamaan hymyä nuoremman polven pelaajien suupieliin. Kontrollit ovat selkeät, ainoa opettelemista vaativa toiminto oli Harryn oikean käden hallinta erilaisten esineiden käytössä. Oikealla peukalosauvalla toimiva käsi käyttää esineitä ja ympäristössä sijaitsevia kytkimiä.
Selkeät kentät eivät juuri yllätyksiä sisällä. Kolmiulotteinen maailma antaa mahdollisuuksia korkeuserojen käyttöön, ja tätä ominaisuutta Pitfall – the lost expedition-peli käyttää kiitettävästi. Toisaalta, tässä kohtaa paljastuu yksi Pitfallin heikkouksista: sankarin hieman tunnoton ohjaus. Vaikka kontrollit toimivatkin hyvin ja selkeästi, on herra Pitfallin opastaminen puunoksien päällä hiukan liiankin vaikeaa. Eniten tähän vaikuttaa kamera, joka pyörii mihin sattuu silloin kun sen pitäisi pysyä paikallaan. Liian usein tuloksena on tippuminen, ja kapuamisen aloittaminen alusta.
Mikään puzzle-peli ei Pitfall – the lost expedition ole. Ongelmat ovat helppoja tyyliin “kaada puu joen yli”, ja tämä tehdään selväksi englannin kielellä niin, ettei arvailujen varaan jää kovin paljoa. Jos kielipää ei vielä täysillä toimikaan, ovat kentät ja tehtävät rakennettu niin, ettei muita kuin tekijöiden tarkoittamaa ratkaisua ole tarjolla. Vähempi kädestä pito olisi varmasti riittänyt, varsinkin kun tehtävien vaatimustaso ei päätä huimaa.
Pelattavaa Pitfallin seikkailuissa riittää kohtuullisesti: 40 kenttää 8 maailmassa ovat varmasti riittävä määrä tiukimmallekin Harry Pitfall–fanille. Ainoa varsinainen riski on, että homma käy tylsäksi ennen loppua: Pitfall ei nimittäin tarjoa juuri muuta kuin hyppelyä. Tekijät ovat ilmeisesti sitä mieltä, että hampaallisten kuoppien, alligaattorien selkien ja vesiesteiden yli hyppiminen riittää innostamaan pidemmäksikin aikaa. Välillä etenemiseen tarvitaan toki kirvestä, linkoa tai kilpeä, mutta enimmäkseen kyse on hyppimisestä.
Vihollisten kirjo on laaja. Paikalliset eli natiivit eivät jostain syystä ota Harrya vastaan avosylin, vaan sopivasti ilkeännäköisillä naamioilla varustautuneita paljasjalkoja on syytä mättää turpaan erilaisilla liikesarjoilla. Sama koskee lähes kaikkea muuta, mikä liikkuu tai ylipäätään hengittää. Paikalliset kalatkin ovat lihansyöjiä. Toisaalta, ärsyttävän kuuloisia apinoita hakkaa jo siitä ilosta, että ne hiljenevät.
Alkuelokuvassa ja välianimaatioissa hahmojen ilmeet ja reaktiot kuvataan tavalla, joka ei jätä juuri tulkinnan varaa nuoremmillekaan katsojille. Jos kuullun ymmärtäminen tökkii, helpotusta ei ole luvassa ainakaan tekstityksestä: ruudussa pyörivät tekstit ovat fontiltaan epäselviä.
Kentiltä löytyvät mystiset patsaat on syytä kiikuttaa shamaanille, jonka voi löytää meditoimasta useammasta paikasta. Patsailla shamaanilta on mahdollista ostaa uusia kykyjä, kartan palasia tai terveyttä.
Harry Pitfall – the lost expedition on kelpo tasoloikka, joka sopii erinomaisesti kouluikäisille pelaajille.
