Pride Fighting Championships (PS2)

12.06.2003 00:00 | Muropaketin toimitus

Pride FC on laji, jossa tyyli on vapaa ja sääntöjä hyvin vähän. Pride FC:n mieltäminen urheiluksi on aika kaukaa haettua, kun tärkeintä tuntuu olevan itsensä ja toisten vahingoittaminen kuten MTV:llä pyörivässä Jackass-sarjassa. Suurta idiotismia siis kummatkin, mutta ainakin jälkimmäinen on hauskaa katsottavaa turvallisesti TV:n ääressä. Ilmeisesti ihmisiä kiinnostaa katsoa, kun lajitovereita sattuu. Siinä missä Wrestling on vain surkeasti näyteltyä teatteria, on Pride FC totista totta ja näin luulisi siitä varsin mielenkiintoisiakin pelejä tehtävän.

Nyt on kauppoihin ilmestynyt Pride FC, jonka tekijätiimi on tehnyt ennen UFC- ja wrestling-pelejä. Priden pelimekaniikka onkin kunnossa ja tappelut ihan kohtuullista viihdettä, jossa joutuu nappien hakkaamisen lisäksi myös taktikoimaan. Tosin lajin ongelma on, että matsit voivat olla hyvinkin lyhyitä, jos toinen osapuolista saa lukittua vastustajan jollakin otteella heti alkuunsa.

Vaikka itse ottelupaikat ovat sitä surkeaa jälkeä, mitä wrestling-genressä yleensä näkyy, ovat ottelijat varsin elävän näköisiä. Näin brutaalissa lajissa kuitenkin odottaisi, että ottelijat saisivat näkyviä ruhjeita, mutta näin ei valitettavasti asian laita ole, vaikka veri sentään roiskahtelee ruutua vasten. Hahmonluonti on toteutettu hienosti ja oman tappelijan tekeminen onkin varsin hauskaa puuhaa. Aina esiintulobiisistä lähtien voi valita ottelijan pituuden, painon, tatuoinnit, kasvot ja paljon muuta.

Vaikka kontrollit ja tappelupuoli on toteutettu ihan kohtuullisesti, on pelissä yksi paha ongelma. Pelimoodeja on vain Grand Prix, Survival ja One Match eli mitään uramoodin tyyppistä pelissä ei ole. Lisäksi pelaajaa ei palkita yhtään millään, vaikka mestaruuden voittaisi vaikka kuinka monta kertaa Grand Prixissä.

Toki tappelupeleissä yleisesti yksinpelaaminen on varsin tylsää, ainoana poikkeuksena tästä lienee Soul Calibur -sarja, mutta Priden tapauksessa vedetään kyllä alta lipan. Pelaajaa ei siis todellakaan palkita nimittäin millään. Ei uusia hahmoja, ei uusia kenttiä, ei videoita, ei yhtikäs mitään. Tämä tosiasia kampittaakin heti alkuunsa Priden mahdollisuudet genrensä huippunimeksi. Käytännössä peliä ei ole mitään mieltä pelata yksin ja sen ainoaksi oljenkorreksi jää moninpeli. Moninpelinä pelistä voikin riittää hupia…joksikin aikaa.

Onko Prideä sitten järkeä hankkia lähinnä moninpelin takia? Peliä voisi verrata vaikka EA:n krikettipelin ostajakuntaan Suomessa. Lajista todella kiinnostuneille saattaa peli tarjota vastinetta rahalle, mutta siinäpä se sitten onkin. Pride on valovuosien päässä parhaimmista tappelupeleistä. Soul Calibureihin ja Tekkeneihin verrattuna Pride on vain ajanhaaskausta, vieläpä lyhytikäistä sellaista. Jos samantyyppinen meno kuitenkin kiinnostaa, kannattaa turvautua vaikka mielummin vaikka Def Jam Vendettaan.—Kari Koivistoinen

Kari Koivistoinen