Primal (PS2)

11.04.2003 00:00 | Muropaketin toimitus | 123

Sonyn Cambridgessä sijaitseva pelistudio on jo pidempään työskennellyt Primaliksi nimetyn pelin parissa. Nyt työ on saatu päätökseen ja Primal on löytänyt tiensä kauppoihin sekä toimitukseemme. Kävimme myös maaliskuun alussa Cambridgessä tutustumassa Primalin tekijöihin ja he kehuivat peliä maasta taivaisiin. Nyt me tarkastamme onko myyntipuheissa perää vai oliko hypetysten mukana hieman värikynää.

Primal on kolmannesta persoonasta kuvattu toimintaseikkailu. Sen pääosassa esiintyy Jen, nuori nainen joka yhdessä poikaystävänsä kanssa joutuu oudon hyökkäyksen kohteeksi rock-konsertista poistuessaan. Pariskunnan kimppuun hyökkää outo olio ja hyökkäyksen jälkeen Jen joutuu koomaan. Sairaalan vuoteella maatessaan Jen herää yllättäen, mutta vain henkiolentona. Hänen katsellessaan liikkumattomana makaavaa ruumistaan huoneen nurkasta kömpii esiin kivigargoili Scree, joka johdattaa Jenin toiseen maailmaan. Tämä maailma on luhistumassa ja Jenin sekä Screen muodostaman kauhukaksikon on pelastettava se. Jenin henkilökohtainen motiivi pelastusreissun tekemiseen on se että myös hänen poikaystävänsä henki leijailee jossain tässä painajaismaailmassa.

Pelissä ei ole vain yhtä päähenkilöä, vaan Jenin ohella pelaaja voi kontrolloida myös Screetä milloin tahansa. Molemmilla hahmoilla on omat erikoisominaisuutensa, joita on hyödynnettävä pelin aikana. Kun Jen voi kävellä ja hivuttautua ohuista aukoista, pystyy Scree kiipeilemään kiviseiniä pitkin ja siirtämään olemuksensa tiettyihin kivipatsaisiin. Nämä kaikki ominaisuudet ovat kuitenkin hyvin rajoitettuja ja vähäisessä käytössä. Varsinkin Screen kiipeilymahdollisuus on rajattu aivan naurettavasti.

Vaikka molemmilla päähenkilöillä voi periaatteessa pelata lähes milloin tahansa, tulee Jenillä pelattua huomattavasti enemmän, sillä hän on kaksikon aggressiivisempi osapuoli. Jo ensimmäisten pelituntien aikana käy ilmi, että Jenissä on paljon muutakin kuin mitä ensi näkemältä huomaa. Jen on nimittäin puoliksi demoni. Pelin edetessä Jen saa peräti neljä erilaista demonimuotoa, jotka tuovat hänelle uusia erikoiskykyjä ja tuhovoimaisia aseita. Ihmismuodossaan Jen käyttää normaaleja lähitaisteluaseita, mutta demonina ollessaan Jen rankaisee vihollisia mm. tulimiekkojen avulla.

Taistelujärjestelmä poikkeaa melkoisesti siitä mihin monissa peleissä ollaan totuttu. Hyökkäys- ja puolustusnapit löytyvät nimittäin ohjaimen olkanäppäimistä. Oikeanpuoleiset näppäimet heiluttavat oikean puoleista kättä ja vasemmanpuoleiset toimivat vasemman käden kontrolleina. Kuten niin usein, teoriassa hyvältä kuulostava juttu ei käytännössä toimi odotetusti. Taisteluista tulee liian usein pelkkää nappien hakkaamista, mikä saa taistelut tuntumaan pakkopullalta. Vihollisten vaikeustaso mukautuu pelaajan taitoihin, joten taistelut ovat aina suhteellisen haastavia, mutteivät mahdottomia.

Peliä vaivaa lievä suoraviivaisuus ja itsestäänselvyys. Kentät sallivat melko vähän vapaata haahuilua, mutta ne vaikuttavat paljon vapaammilta kuin todellisuudessa ovat, joten putkessa juoksemisen tunnetta ei pääse syntymään. Silloin tällöin joutuu juoksemaan edestakaisin, mutta pidemmät matkat taittuvat näpsäkästi sinne tänne ripoteltujen manuaalisten ”telesiirtimien” avulla. On myös syytä mainita, että pelissä ei varsinaisesti ole lainkaan latausaikoja, sillä peli käyttää dynaamista lataamista. Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että kenttää ladataan pelin edetessä tipoittain muistiin ja jo ohitetut alueet poistetaan muistista. Lähestulkoon ainoat lataussessiot käynnistyvät kun peli käynnistetään sekä niissä tilanteissa, joissa Scree ja Jen ovat joutuneet kauas toisistaan ja toisen pelihahmon lähistöllä oleva ympäristö on jo ehtinyt poistua muistista.

Kenttien mielenkiintoa nostaa niiden tunnelma, joka on luotu pääosin valaistusefektien, pienten yksityiskohtien ja ympäristöarkkitehtuurin avulla. Pelin alun näyttämönä toimiva kuun valossa kylpevä luminen ja ränsistynyt kaupunki on varsin hyvä esimerkki siitä mitä peli parhaimmillaan tarjoaa. Pelistudiolla tekemämme visiitin aikana tekijät hehkuttivat kenties eniten pelin animaatiota, ja on ilo todeta, että myyntipuheet pitävät näiltä osin paikkansa. Pelin animaatio on kautta linjan ensiluokkaista, eikä muussakaan grafiikassa ole mitään valittamista.

Pelin päähenkilöitä esittämään on palkattu pari vähän kovemman tason näyttelijää. Jenin puheista vastaa meille suomalaisille ainakin Xenan kautta tutuksi tullut Hudson Leick, joka tuossa nimenomaisessa televisiosarjassa esitti Callistoa. Screen vakaan äänen takaa löytyy puolestaan Babylon 5:ssä G’Kar esittänyt Andreas Katsulas. Ammattinäyttelijät saavat tukea hyvin kirjoitetusta dialogista, joka kuljettaa tarinaa tasaisesti sekä tuo peliin hieman huumoria, jota revitään päähenkilöiden eroavaisuuksista ja täysin erilaisesta ajatusmaailmasta.

Vaikka Primalilla on paljon yhtäläisyyksiä Lara Croftin tähdittämän Tomb Raiderin kanssa, pelit eroavat selvästi toisistaan. Tämä onkin ollut yksi pelin kehittäjien tavoitteista. Peli ei kuitenkaan aivan täytä sille asetettuja odotuksia. Se tarjoaa haastetta, mutta on hieman yksitoikkoinen. Sen jaksaa pelata läpi kerran, mutta uudelleenpeluu ei enää jaksa kiinnostaa. Kahden päähenkilön käyttö on ihan hyvä juttu, mutta Jenin ja Screen eroavaisuuksia olisi voinut tuoda esiin enemmän. Peli on siis ihan kiva, mutta ei sen enempää.

— Mikko Matilainen