Uusimmat

Project Zero II (PS2)

11.05.2004 00:00 Muropaketin toimitus

Arvostelussa kauhuseikkailun jatko-osa

Viime vuosien omaperäisimpiä kauhuseikkailuja oli Tecmon Project Zero, jossa pelaaja kamppaili yliluonnollista pahuutta vastaan aseenaan maaginen antiikkikamera. Jatko-osa Crimson Butterfly ei yllätä uudistuksilla, vaan lupaa lisää samaa vanhaa.

All God’s Village on kadonneeksi luultu autiokaupunki keskellä syrjäistä metsäseutua. Mystisissä olosuhteissa paikalle eksyvät sisarukset Mayu ja Mio ovat ensimmäiset ihmiset vuosiin kirotussa kylässä, josta legendan mukaan kukaan ei poistu elävänä. Kuokkavieraat eivät ilahduta kylän nykyisiä asukkeja, karmeissa kulttimenoissa menehtyneiden asukkaiden henkiä.

Ensisilmäyksellä Project Zero 2 on kuin mikä tahansa perinteinen kauhuseikkailupeli, joka etenee simppelin aivojumpan ja taistelun vuorotteluna. Yhtäläisyydet loppuvat hirviöiden ilmestyessä, jolloin pyssyn sijasta esiin tempaistaan henkiä manaava Camera Obscura. Mystisiä voimia omaava kamera lähettää kiukkuiset sielut takaisin tuonpuoleiseen.

Aavekaupunki

Tunnelman kehittelyssä Project Zero 2 on Silent Hillin koulukuntaa. Ränsistynyt autiokaupunki on paras kuviteltava ympäristö kummitustarinalle. Natisevat vanhat rakennukset ja autiot kadut ovat aavemaisen rauhallisia ja uhkaavia ympäristöjä. Selittämättömät äänet ja pimeys luovat painostavan tunnelman, joka ei hellitä.

Pelaajaa vainoavat haamut ovat todellinen taidonnäyte. Läpikuultavat kalmot kulkevat seinien läpi, haihtuvat ilmestyäkseen pelaajan selustaan ja kykenevät pelottavan nopeisiin liikkeisiin. Aaveiden toteutuksessa ei ole säästelty vaivaa tai luovuutta. Haamut eivät ole tusinavihollisia, vaan yksilöitä; jokaisella on omat hyökkäyksensä, joillakin jopa oma taustatarina.

Toteutus on kiitettävää tasoa. Tunkkaiset rakennukset ovat uskottavan rempallaan ja eletyn oloisia. Huoneita elävöittävää rojua ja vanhoista veriteoista kertovia yksityiskohtia ei ole pihtailtu. Synkkiä rakennuksia valaisee vain taskulampun himmeä valokeila, joka luo aavemaisia varjoja seinille. Kylämiljöö on asiaankuuluvan lohduton, mitä kalmanharmaat sävyt korostavat.

Jos visuaalinen tyylittely ei saa vilunväreitä aikaan, viimeistään äänimaailman huminat, kuiskaukset ja vaikerrukset saavat hermot kiristymään. Yöllisinä pelihetkinä Project Zero 2 on Silent Hillin kanssa täysin omassa sarjassaan.

Ei mikään turistikamera

Camera Obscura on mystinen laite, jolla on yliluonnollisia voimia. Kameran etsin osoittaa hengen heikon pisteen, joka on tattia heiluttamalla pidettävä mahdollisimman keskellä ruutua. Pelitaidossa onkin kyse lähes yksinomaan kylmistä hermoista ja tarvittaessa nopeista reaktioista, mikä on hyvin piristävää.

Pelin mittaan kameraan kertyy melkoinen kokoelma erikoislinssejä ja lisälaitteita, joista esimerkiksi henkien elinvoimaa tai sijainnin osoittavat mittarit ovat näppäriä apuvälineitä. Erilaiset linssit lisäävät fotoihin bonusefektejä: yksi pysäyttää hengen hetkeksi, toinen hidastaa sen liikettä ja kolmas esimerkiksi mahdollistaa valokuvakombot. Rajallinen henkivoima rajoittaa erikoiskykyjen tuhlailua.

Onnistuneet haamukuvat palkitaan pisteillä, joita saa sen mukaan miten tarkasti kummitus on vangittu filmille. Lisäksi luvassa on muhkeita bonuksia, jos haamu on filmattu lähietäisyydeltä tai vaikkapa kriittisellä hetkellä ennen hyökkäystä. Pisteillä pelaaja voi päivittää kameran ominaisuuksia, jotka ovat kantama, erikoiskykyjen vaatima henkivoima ja kameran manausteho. Myös kaikki linssit ovat päivitettävissä.

Vaikka valokuvauksen idea on nopeasti opittu, pisteytyssysteemi antaa varaa taktikointiin – ottaako hengestä normaalivahingon aiheuttava kuva, vai päästääkö haamu lähemmäksi tappavan, mutta salamannopeaa reaktiota vaativan Zero Shot- kuvan toivossa? Lisäpisteitä saa myös usean haamun ryhmäkuvista, täydellisesti rajatuista otoksista ja lyhyeksi hetkeksi ilmestyviä harmittomia henkiä ikuistamalla.

Valokuvaus olisi toisessa pelissä voinut olla pelkkä jippo, Project Zerossa se loppuun asti ajateltu ominaisuus, pelin kantava voima. Bonussysteemi, kombot ja lisävarusteet tekevät valokuvauksesta palkitsevaa ja haastavaa.

Tönkköjä pulmia, kankeaa ohjausta

Pelattavuus on suoraan ykkösosan perua. Hahmon ohjailu on edelleen mekaanisempaa kuin Resident Evilissä, ja jopa juoksuvauhdissa meno tuntuu zombin laahustamiselta. Jos komeita ympäristöjä haluaa tarkastella hahmon silmien kautta, pelaaminen onnistuu välttävästi myös räiskintäpelin tapaan.

Ykkösosan tapaan Project Zero II:n heikointa antia on pulmanratkonta, joka toistaa kauhupelien vakiokiusat. Pelaaja löytää kerta toisen jälkeen itsensä metsästämästä avaimia lukittuihin oviin, usein pelialueen vastakkaisesta päästä. Myös ovia salpaavien sinettien murtaminen sattumanvaraisia paikkoja kuvaamalla tuntuu tarpeettomalta pelaajan juoksuttamiselta, mitä se oli jo ykkösosassa.

Kirkkaasti kimaltelevat tärkeät esineet on vaikea jättää huomaamatta ja tarpeettoman avuliasta on myös pelin tapa automaattisesti käyttää oikeita esineitä tarvittaessa. Pelaajan ainoana tehtävänä tuntuu olevan poimia rojut talteen ja kantaa ne oikeaan paikkaan.

Arvoitusten tulkintaan ja nokkeluuteen perustuvat pähkinät ovat piristävää vaihtelua rutiiniin, mutta liian harvassa. Sankarin sisar auttaa pelaajaa muutamassa tiimityötä vaativassa ongelmassa, mutta enimmäkseen toimii saamattomana haamunsyöttinä.

Aavekylän salaisuudet ja juonenkäänteet avautuvat kirjoitettujen viestien ja välinäytösten palasina, jotka pelaajan tehtävä on koota yhteen. Asukkaiden päiväkirjamerkinnät ja The Ringin kotivideon tyylittelyä lainaavat flashbackit vihjailevat oikeaan suuntaan, mutta jättävät rautalangan pelaajan itsensä väänneltäväksi.

Hyvä huono kauhuseikkailu

Lajityypille tyypillisesti pelattavaa riittää ensimmäiselle kerralle kymmenisen tuntia. Ahkera pelaaja palkitaan kahdella uudella vaikeustasolla ja uusien vaatekappaleiden kaltaisella krääsällä. Toiselle pelikerralle tekijät ovat säästäneet muutamia yllätyksiä, joista kaksi uutta loppua eivät ole vähäisimmät.

Kauhua Project Zerossa on useamman pelin tarpeisiin, mutta varsinainen seikkailu kompuroi rutiiniin ja tyhmistämiseen. Eksoottinen aaveteema ja sen luova hyödyntäminen kuitenkin tekee Crimson Butterflysta viimeisintä zombihippaa houkuttavamman paketin. Omaperäinen ilmapiiri ja yllättävät tilanteet ovat molemmat piirteitä, joita useammista pelityypin julkaisuista toivoisi löytyvän useammin.

Muropaketin uusimmat