Uusimmat

Severance: Blade of Darkness (PC)

20.04.2001 00:29 Jukka O. Kauppinen

Severance rynnisti kotosuomen markkinoille tavallista erikoisemmalla asenteella. Pelaajakansalle räväytettiin päin naamaa isoja miekkoja, toisistaan irtoavia ruumiinosia ja K-18 –ikärajasuositus. Ei ihme että peli löysi hetkessä paikkansa top-listojen kärkipäässä, etenkin kun ikärajalla muistettiin oikein tökkiä silmään.

Ja mikäpä ettei – fantasiamäiskeenä Severance on riemastuttava annos hemoglobiinitäytteistä keskiaikaseikkailua, joka on jämäkästi nimensä veroinen (severance = erottaminen, katkeaminen, välirikko). Ja arvatkaapa vapaasti mihin erottaminen/katkeaminen mahtaakaan viitata, kun pelissä on vastakkain toisiaan äkäisesti teräaseilla huitovia muskeliäijiä.

Silpovia miekkoja, murskaavia nuijia

Severancen valtti on messevässä goressa, miekankalkkeessa ja toiminnan suoraviivaisuudessa. Turhia syvällisiä visiointeja on turha kaivata, vaan luvassa on yksinkertaisesti vastaan tulevien vihollisten silpomista, yksi toisensa perään, tusina toisensa päälle pinottuna. Kyseessä on käytännössä juonella varustettu miekkailu- ja lähikontaktiseikkailu, jossa pelaajan ohjastama hahmo raivaa tiensä läpi vihollisten täyttämisen kenttien.

Tässä mennään lähelle ja tosimielellä. Olkoon asekätesi vahva ja vakaa.


No, mihinkäs hukkasit pääsi?

Kohta sattuu mutta kumpaanko…

Pelaaja kohtaa vihollislordin suljetulla areenalla.

Neljä hahmoa, neljä tarinaa

Severancen matkanteossa on miellyttävä lisämauste: valittavana on neljä erilaista hahmoa.

Tukaram – barbaari pohjoisen aroilta.
Sargon – urhea ritari täynnä kunniaa ja ylpeyttä.
Naglfar – hidasliikkeinen mutta vahva kääpiö.
Zoe – ketterä ja nopea varas, joka välttää lähitaisteluja.

Hahmot eroavat toisistaan tuntuvasti kykyjensä ja asetaitojensa suhteen, ja tarjoavat hyvin erilaiset kunkin persoonaan sovelletut pelikokemukset. Lisäksi on kehaistava sitä, että kullakin hahmolla on oma erillinen tarinansa ja kenttänsä, jotka sijoittuvat samaan pelimaailmaan mutta tyystin omiin kolkkiinsa. Luvassa on siis neljä erilaista seikkailua fantasiamaailmassa.

Esimerkiksi barbaari on suurikokoinen miehenrontti, puoliksi tatuoitu ja suurista miekoista pitävä. Koska Tukaram on varustettu myös keskivertoa massiivisemmilla lihaksilla voi hän käyttää suurempia aseita kuin muut hahmot. Kahden kädet miekkaan hänet tutustutettiin jo vaippaikäisenä. Hänen seikkailunsa alkaa karuilla pohjoisen aroilla, kun heimon vanhin näki huolestuttavan näyn, joka käski lähettämään soturin etsimään aluetta vainoavien demonien ja pimeyden olentojen alkulähteitä. Tukaramin matka kulkee aron reunamilla, vuoriston luolissa ja hirviöiden asuttamien karujen kylien halki.

Jokaisen hahmon seikkailu alkaa evästyksellä tapahtumien taustoihin.

Ritarimme Sargon on puolestaan kunniansa ja kuninkaansa puolesta taisteleva järjestyksen soturi, suoraan pyöreän pöydän ritarien taruista. Miekalla ja kilvellä varustautuneena, haarniskaan sonnustautuneena, Sargon taistelee epäjärjestystä ja kaaosta vastaan, mutta pahan voimat voittivat petoksella edellisen erän. Hänen tarinansa alkaakin vankisellistä, josta Sargonin on paettava varoittamaan kuningastaan uudesta vaarasta. Tämä seikkailu sijoittuu keskiaikaisen valtavan linnoituksen sisuksiin, käytäviin, saleihin ja torneihin.

Ja niin edelleen. Näppärä stereotyyppisesti naispuolinen varkaamme Zoe on puolestaan vauhdikas ja ketterä lady, joka ei alussa perusta niinkään teräaseista vaan naputtaa vihollisia mieluummin seipäällä päähän. Mitä kauempaa ja sattuvammin, sitä parempi. Zoen seikkailu sijoittuu Väli-Amerikkaan, Maya-tyyppisiin temppeleihin. Ja joukon mörri, Naglfar, on puolestaan kääpiön arkkityyppi: hitaahko, raskaasti panssaroitunut ja raskailla sotakirveillä aseistautunut ukkeli, joka tehtävässään kääpiöiden pyhään kaupunkiin huomaa että oudot olennot ovat vallanneet kaupungin.

Tuiki, tuiki miekkanen, pahan örkin kylkeen

 

Mättöpelistä kun on kyse ei aseissa ja niiden efekteissä ole säästelty. Yksi pelin mieleenpainuvimmista piirteistä on ahkerasti ylimitoitetut aseet, jossa etenkin barbaarimme kunnostautuu miekkoineen. Kyllä oli ennen miehet ja naiset rautaa, nykypäivän pehmokovikset eivät jaksaisi edes nostaa yhtä järeitä sotakaluja.

Hahmojen ase- ja varustejärjestelmä on näppärä, joskin reilusti liioiteltu luomus. Kukin hahmo jaksaa kanniskella mukanaan kolmea kilpeä, läjää aseita ja vielä tukkua muita esineitä eikä tee edes tiukkaa. Ainakin varusteissa riittää valinnanvaraa vihulaisten vyöryessä vastaan.

Ja käyttöähän niille riittää. Hahmojen juonet ja taustathan ovat lähinnä ohut kuorrutus, tekosyy, miksi hahmot patikoivat omilla suunnillaan. Pienen tarinankuljetuksen jälkeen pelaaja voi keskittyä rauhassa hienovaraiseen ruumiinosasten irrottamiseen isännistään. Mikä onkin monella tapaa hauskaa puuhaa, mutta ei täysin vaivatontakaan.

Taistelupeli kun on, on Severancen hahmoilla monipuolinen ohjaussysteemi. Jokaisella hahmolla on samat peruskontrollit, joilla voidaan tehdä erilaisia hyökkäys- ja torjuntaliikkeitä. Painamalla hyökkäys/puolustusnäppäintä, suuntanäppäimiä tai näiden yhdistelmiä saa sankarin tekemään erilaisia liikkeitä tai liikesarjoja, joilla vastustajista pitäisi syntyä silppua. Mainio mahdollisuus on myös hahmon lukitseminen johonkin vihulaiseen, jolloin sankari kohdentaa kaikki lyönnit, puolustusliikkeet ja liikkumisensa tähän.

Periaatteessa taistelut voivatkin olla jännittäviä yhteenottoja, jotka ovat yhdistelmä hämäyksistä, torjunnoista, hyökkäyksistä ja liikehdinnästä koostuvia liikesarjoja. Parhaimmillaan sopivan tilavassa paikassa tasavertaisen vastustajan kanssa pääsee harrastamaan vaikuttavaa miekkailua, jossa väistellään, etsitään koloja suojauksessa, tuikitaan ja vetäydytään, kuin parhaassakin fantasiarainassa.


Mun pää, mun pää!

Varomaton vihollisörkki saa nuolesta.

Kyllä zombie terästä uskoo.

Jalatonna jää tanssikurssi väliin.

Ohjauksessa on kuitenkin mutkia matkassa. Ensinnäkin kontrollit ovat melko kinkkisiä. Eri vaihtoehdoista pelaajalle jää ainoaksi toimivaksi kontrollimenetelmäksi näppäimistön käyttäminen, koska tärkeitä toimintoja on aivan liikaa esimerkiksi hiiri+näppäimistö –yhdistelmälle. Kontrollit voi kuitenkin säätää haluamilleen näppäimille ja harjoittelulla ne alkavat sujumaan.

Hankalampaa on hahmojen hetkittäinen kankeus komentojen toteuttamisessa. Ohjausjärjestelmä yksinkertaisesti vain tikahtuu itseensä ja putoaa pelaajan vauhdista. Sankarin reaktiot muuttuvat tahmeiksi, liikkeissä on viiveitä eikä ohjaus suju mielekkäästi. Ongelmia syntyy etenkin ahtaammissa paikoissa, joissa lisäksi kuvakulma voi piilottaa vastustajan kulman taa. Hahmo saattaa myös liikehtiä odottamattomasti taistellessaan, jolloin harkittu vetäytyminen saattaakin töksähtää taakse ilmestyneeseen seinään – mitä pelaaja itse ei tietenkään nähnyt kameran sijoituksen takia.

Ongelmat ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan suhteellisen vähäisiä, pääasiassa siksi että tappelut ovat useimmiten ohi niin nopeasti ettei ongelmia ehdi syntyä.

Tappelujen suurin häiritsevä tekijä on vastustajien kehno taso. Suurin osa on koiranruokaa, muutama hyökkäysliike ja väistö, ja pää tai muu raaja jo pomppii iloisesti. Onhan kentille tietysti täytynyt saada täytettä, mutta ei niistä haastetta heru. Jokunen säikäytys enintään jos jokin onnistuu pomppaamaan yllättävästi kulman takaa. Tätä tasapainotetaan perinteisillä tasojen loppuun laitetuilla keskimääräistä rankemmilla vihulaisilla, joiden niistäminen on juuri ja juuri pelaajan kykyjen ja varustuksen rajamailla.

Näiden kanssa taisteleminen onkin melkoista tanssimista ja yrittämistä, sekä tietysti tilanteen ahkeraa latailusirkusta. Joidenkin levelbossien kanssa urakka vain voi mennä väkisin kituuttamiseksi ja rumiksi sanoiksi. Vastustajien vaikeustaso on enemmänkin kiinni siitä, montako elopojoa niillä on ja miten jykevää asetta ne heiluttavat, kuin siitä miten taitavasti asetta käytetään.

Parhaimmillaan taistelut kuitenkin tarjoavat mahtavan räväkkää toimintaa, jonka aikana itsekunkin sisällä asuva pikkuinen Conan pyrkii väkisin ponnahtamaan karkuun. Teräaseet, nuijat ja mitä nyt itsekukin käyttää leikkaavat bittilihaa, verta pärskyy ja vapautetut ruumiinosat pomppivat iloisesti pitkin tannerta.

Torju, hämää, pistä

Pelaaja voi torjua vihollisen iskuja joko kilvellä tai aseella. Kilven käyttö riippuu tietenkin siitä onko ase yksi- vai kaksikätinen. Kevyemmän aseen kera pelaaja pystyy toimimaan hitusen nopeammin ja käyttämään kilpeä tehokkaammin, toisaalta ne heikkenevät jokaisesta osumasta. Isolla aseella tekee enemmän tuhoa ja joillakin yltää iskemään kauempaa, mutta niiden käyttö on vastaavasti vaikeampaa ja hitaampaa, joten vihollinen saattaakin ehtiä iskemään ensin. Erityisen mainio ominaisuus on hahmojen väsyminen – superihmisiähän nämä ovat, mutta voimakkaammat iskut vaativat enemmän voimaa. Ja parin raskaan lyönnin jälkeen saattaakin hahmo jäädä läähättämään hetkeksi, jaksamatta nostaa hilpariaan, mikä on vihollisille tietenkin kuin lottovoitto.

Taisteluissa on paljon mainiota menoa, kiinnostavaa henkeä ja potentiaalia, vaikka mahdollisuuksia ei ole valitettavasti pystytty käyttämään aivan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Hyvässä yhteenotossa on silti jännittävää katsella kun teräs kalskaa, bittisoturien aseet heiluvat ja ukot huojuvat iskujen voimasta.

Kannattaa mainita myös, että pelissä on mallinnettu hauskasti suurin osa vastaantulevista esineistä käsiteltäviksi objekteiksi. Hahmo voi ottaa pöydältä vaikka tarjoiluvadin tai viinipullon, ja retuuttaa sitä mukanaan. Esineitä voi kanniskella mielin määrin – vaikka käyttäen niitä taisteluaseena tai heittää päällekäyvää örkkiä tuopilla päin pläsiä. Harmi vain ettei tätä ideaa ole viety pidemmälle. Esineiden yksilöllisestä mallinnuksesta ja muutoin hyvästä olevalla fysiikkamallista ei ole nyt mitään käytännön hyötyä. Poislukien makaaberi huumori kun mättää vihollista tämän kaverilta poissilpaistulla kädellä. Ehkä tekijöillä on ollut paljon pidemmällekin kurottuvia suunnitelmia, mutta niitä ei ole päästy toteuttamaan.

Peliin on livautettu pieni annos myös roolipelimäistä hahmon kehittymistä. Jokaisesta teilatusta vihollisesta saa lisää kokemuspisteitä, jotka tietyn rajan saavuttaessaan nostavat hahmon uudelle tasolle. Tällöin kyvyt ja voimat kohentuvat, ja hahmo saattaa vaikkapa jaksaa käyttää asetta jota ei aiemmin jaksanut edes heilauttaa.

Yksioikoinen seikkailuosuus

Siinä missä taisteleminen on pelin kantava idea on muu meno enemmänkin täytettä yhteenottojen välillä ja aiheuttaa pidemmällä peluulla lievää pettymystä. Meno ennen kaikkea toistaa itseään liikaa. Vihollismörkkejä on jonkin verran päälle kaksikymmentä erilaista, minkä johdosta vastaan tulee niitä yksiä ja samoja möllejä, aina vain. Hetki eteenpäin ramppaamista, hetki mättöä, sitten hetki ramppaamista. Onhan se siinä oma hupinsa mutta…

Haettaessa seikkailuosiolle vertailukohtia tuli mieleen hämärästi Tomb Raider, josta on otettu hieman konseptia ja poistettu liika seikkailullisuus. Severancessa kyllä rompataan eteenpäin paikasta ja kentästä toiseen vähän Larailujen malliin, mutta puzzlet on pudotettu pois ja kentät oiottu. Vastaan tulevat ongelmat ovat yksinkertaisia eikä niihin joudu juuri ratkaisuja hakemaan, kunhan lompsii eteenpäin vääntäen jokaista löytyvää kytkintä. Takaisin paluu ei ole tarpeellista, ellei välttämättä tarvitse taakse jäänyttä terveysevästä.


Väistele heiluvat tuliastiat ja saat palkinnon.

Suurin osa puzzleista on vain kytkimien vääntelyä.

Joskus on silti syytä pitää silmänsä auki.

Tee-se-itse –silta rotkon yli.

Ne hetket kun todellista harkintaa tai tutkimista tarvitaan ovat poikkeuksia ja siten turhautumistakin aiheuttavia. Nämä tilanteet huomaa vain siitä, että pelaaja jo ehtinyt hermostua kun mistään ei pääsekään enää eteenpäin, vaikka miten juoksentelisi ja etsisi. Eräänkin kerran kiroilin typerää peliä ja turhautuneena satuin huitaisemaan miekalla viereistä puuovea – joka hajosikin käsiin. Jahas, sieltähän se reitti löytyi. Ovi ei eronnut ulkoisesti muista ovista, joita ei tähänkään saakka ollut pystynyt edes naarmuttamaan. Hienoa – NOT.

Tiettyä lisäkankeutta tuottaa vielä vihollishahmojen rajallinen tekoäly. Nämä eivät osaa toimia tai liikuskella sen kummemmin, vaan vain odottavat jossain määrätyssä paikassa kunnes pelaaja saapuu riittävän lähelle. Sitten ei muuta kuin kohti ja kimppuun. Eli kaikki tapahtuu tiukasti ennalta ohjelmoitujen refleksien mukaan.

Ylimaallista grafiikkaa


Huomaa kädessä olevan soihdun aikaansaama varjo.


Nuotio lämmittää ja valaisee.


Soihtu heittää ja linnan kiviseinät.

Kritiikin vastapainoksi Severance hemmottelee pelaajiaan ylimaallisella grafiikalla, ja on ulkoasullisesti niitä pelejä joista ei juuri löydä pahaa sanottavaa. Näyttävimmillään peli on huikaiseva elämys, etenkin hiippailtaessa sisätiloissa missä erilaiset valolähteet valaisevat paikkoja tunnelmallisesti. Pelaajalta jos toiseltakin on kuulunut aah & ooh –tyyppisiä hämmästelyjä, kun he ovat huomanneet pelin muun muassa mallintavan jokaisen valonlähteen luoman valaistuksen todella luonnollisesti. Valojen ja varjojen leikki, etenkin jos pelaajan hahmon takana on useampi soihtu, on silmille maireaa mannaa. Ja pistetäänpä vielä taistelu käyntiin seinän vieressä, niin kyllä leuat loksahtelevat.

Muutoinkin grafiikka on näyttävää etenkin kenttäsuunnittelusta puhuttaessa. Kulissit etenkin kylissä ja linnoituksissa ovat miellyttäviä katsottavia eivätkä liian kliinisiäkään. Vain barbaarisankarin seikkailun maastot jäävät keskitason alapuolelle, sillä viivasuorat linjat ja tasaiseksi hiotut pinnat eivät kerta kaikkiaan vastaa ainakaan meikäläisen visiota rosoisesta vuoristomaastosta. Komeus ja kookkaat kentät kuitenkin vaativat veronsa koneen tehoissa, konevaatimukset on syytä ottaa tosissaan. Resoluution ja grafiikan säädöt ovat tosin monipuoliset, ja venynevät varsin laajalla skaalalla eri koneisiin.

Vain äänimaailma jää hieman vaatimattomammaksi esitykseksi. Äänet kyllä sopivat kokonaisuuteen hyvin, ja aseiden kolke ja muut ääniefektit ovat toimivia. Mutta mieleen ne eivät jää millään sen erikoisemmalla tavalla.

Raikas joskin rosoinen miekkamatka

Severance ei ole niitä helpoimpia pelejä. Monimutkaiset kontrollit ovat alussa tenkkapoo, mutta alkeet oppii hyvin peruskikat neuvovan tutoriaalin avulla. Käytännössä menee kuitenkin pitkään ennen kuin hahmo tottelee komentoja liukkaasti, ja siltikin äijät tuppaavat joskus vastustelemaan.

Pelin kantava idea on miekkaileminen ja taisteleminen, mitä myös runsain mitoin riittää, mutta muu sisältö on jäänyt sen rinnalla toissijaiseksi. Lisäksi viimeistely on monella tapaa viimeistä silaustaan vailla. Myös tilanteen lataus/tallennus saisi olla reilusti joutuisampaa. Tekijät ovat ilmeisesti jo tekemässä Severance II:sta, joten ehkäpä siinä nähdään vielä tässä pelissä keskeneräisiksi jääneet ideat loppuun hiottuina.

Aikansa harjoiteltuaan ja pelissä rampatessaan alkaa kuitenkin aavistamaan, että kyseessä on hieno ja monella tapaa omaperäinen luomus. Yritystä ja mielenkiintoista sisältöä riittää niin paljon, että kokonaisuutena se jättää positiiviset väreet. Upeat kulissit jotka vaihtuvat tasaisesti matkan edetessä tarjoavat sopivan annoksen seikkailun tuntua ja vaihtelevuutta. Neljän eri hahmon erilaiset ominaisuudet ja täysin erilaiset tarinat ovat hieno idea, joiden varassa peli kantaa pitkälle – turhan tiukan paikan tullen kun voi aina ottaa erätauon ja vaihtaa toisen hahmon seikkailuun.

Erityisesti kannattaa huomioida myös se, että Severance on tehty erittäin muokattavaksi. Peliin on julkaistu jälkikäteen myös kenttäeditori, jolla Severancen fanit voivat luoda omia kenttiä. Näitä on saatavilla netistä joko fanisivuilta (kuten täältä) tai pelin kotisivujen kautta. Lisäksi Severance on helposti ”modattava” – siihen voi luoda erilaisia omia virityksiä ja niiden asentaminenkin on vaivatonta. Joitakin esimerkkejä modeista löydät täältä. Esimerkiksi kannibalismin mahdollistava modi kuulostaa vallan herkulliselta. Saisiko olla raakaa tai paistettua lihaa?

 

Kehittäjä: Rebel Act

Julkaisija: Codemasters

Maahantuoja: Plan 1

 

Laitevaatimus:

Vähimmäisvaatimus:
P2 400, 64 Mt, 8 Mt 3D-näytönohjain, 8xCD, 750 Mt kiintolevytilaa.
Suositus:
P3 500, 128 Mt, 32 Mt 3D-näytönohjain, 24xCD, 750 Mt kiintolevytilaa.

Testattu:

P3 800 MHz, 192 Mt, GeForce2 GTS, 16xCD, SB Live!

Tiedostot:

Severance demo, 104 Mt. Konevaatimus: P350, 64 Mt. Rajapinnat: Direct3D.
Severance kenttäeditori, 7,6 Mt.
OpenGL-päivitys, 100 Kt. Uusi OpenGL-ajuri. Korjaa ja nopeuttaa grafiikkaa mutta ei ole virallinen julkaisu. Pääasiassa NVIDIAn korteille.