Shadow of Rome (PS2)

Kaukaisempi historia on taas muodissa. Valkokankailla antiikin ajat ovat keränneet jopa Oscareita, mutta pelimaailmassa historian kirjoja on tältä osin tutkittu innokkaimmin lähinnä strategiapelien puolella. Toimintaa ja hiippailua yhdistelevä Shadow of Rome tuo tähän muutoksen.

Shadow of Rome virittyy Julius Caesarin salamurhan ympärille. Päähahmoina toimivat sadanpäämies Agrippa, jonka isää syytetään Caesarin murhasta ja Agrippan paras ystävä Octavianus. Yhteistuumin kaksikko yrittää vapauttaa Agrippan isän ja selvittää kuka oikeasti on Caesarin murhan takana.

Juoni jakautuu useampaan osioon, joiden välillä hypitään elokuvamaisesti. Agrippaa ja Octavianusta ohjataan näin vuorotellen, tarinoiden kulkiessa ajallisesti osittain rinnakkain, osittain takaumien kautta. Ratkaisu on nerokas ja se maskeeraa melko tavanomaisen hahmon ulkopuolelta kuvatun toimintapelin huomattavasti moniulotteisemmaksi. Tarinan jakaminen onkin pelin kantava voima. Lisäksi se tuo juoneen herkullisen jännitteen pelihahmojen kohtaloiden jäädessä roikkumaan siksi aikaa, kun ohjataan toista hahmoa.

Leipää ja sirkushuveja

Päähahmoista Agrippa on kuin antiikin ajan Schwarzenegger aggressiivisessa yksinkertaisuudessaan. Hahmon luonteeseen sopien Agrippan tarina koostuu suoraviivaisesta toiminnasta. Merkittävimmässä osassa ovat hurmeiset gladiaattoritaistelut, joissa on samaa primitiivistä imua kuin nykyajan vapaapainissa.

Päällisin puolin gladiaattoritaisteluosiot ovat hyvin suoraviivaista hakkaamista. Hyökkäykseen on kaksi nappia, suojaukseen yksi ja tähtäykseen omansa. Ammattitaistelijan uralla pelkkä elossapysyminen ei kuitenkaan riitä, vaan katsojille pitää tarjota parasta mahdollista viihdettä. Mitä groteskimmat verikekkerit saa aikaiseksi kentällä, sitä tyytyväisempiä ovat katsojat. Pelaajan tehtävänä onkin teilata vastustajansa mahdollisimman mielikuvituksellisilla tavoilla ja muistaa sen jälkeen vielä pyytää yleisöltään kannustusta.

Katsojien iloksi suoritettavien salvo-erikoishyökkäysten nimet ovat perverssillä tavalla koomisia. Päähän oikein kohdistettu moukarinlyönti johtaa ”verinen tomaatti” -tekstin ilmaantumiseen ruutuun ja useamman kuin yhden raajan irrotus kerralla aateloi pelaajan ”lihataitelijaksi”. Vaihtoehtoja on satoja. Huumori on sysimustaa, mutta K-18 -leiman ansaitusti saaneen pelin väkivaltaisuuden totisuutta se huojentaa merkittävästi.

Suosiosta kertovien salvo-pisteiden lisäksi katsomosta sataa ruokaa ja järkyttävän kokoisia aseita. Kentälle lentelee keihäitä, miestä isompia miekkoja ja muita mestausvälineitä. Katsojien viihdyttämisestä tulee tärkeä elementti ennemmin tai myöhemmin myös selviytymisen kannalta, sillä kaikki aseet hajoavat käytössä ja Agrippan energiataso nousee vain ruokaa mussuttamalla.

Gladiaattorimatsien määrä moninkertaistuu pelin edetessä, ja samalla taistelujen monotonisuus käy selvemmäksi. Capcomin ratkaisu ongelmaan on pakollisten pomotaistelujen lisäksi erilaisten päämäärien ja sääntöjen keksiminen jokaista taistelua varten. Linnakkeen valloitukset, patsaiden tuhoamiset ja muut tehtävät tuovatkin kiitettävästi vaihtelua grand guignol -henkisten tappokarnevaalien sekaan, mutta täysin ne eivät poista taistelujen yksitoikkoisuutta.

Vastakohdat vetävät puoleensa

Agrippan räjähtäviä toimintaosuuksia tasapainottaa verkkaisemmin etenevä Octavianuksen peliosio. Julius Caesarin sisarenpoika selvittää hiippailen oman osansa sukulaisensa murhapalapelistä. Octavianuksella pelaaja voi salakuunnella poliitikkojen juonitteluja tarkoin vartioiduissa tiloissa.

Octavianus ei selviä tehtävästään täysin tahrattomin käsin, ninjamaisista taidoistaan huolimatta. Ruukuissa piileskelyn ja ovenraoista kurkkimisen lisäksi hahmo osaa neutralisoida vastustajansa ansoilla ja aseilla. Pahaa-aavistamattomat sotilaat voi muun muassa kuristaa köysillä tai toimittaa unten maille vanhan kunnon banaaninkuoritempun avulla. Tainnutetuilta vastustajilta voi varastaa vaatteet omaan käyttöön ja ruumiit voi raahata piiloon epäileviltä katseilta.

Octavianuksella voi näennäisesti seikkailla melko vapaasti Rooman kaupungin alueella, mutta todellisuudessa tekemistä on kovin vähän. Parhaimmillaan peliosio muistuttaa seikkailupelejä keskusteluineen, heikoimmillaan se on puuduttavaa saman hiippailukohdan taiturointia. Octavianuksen peliosioiden pääasiallinen tarkoitus onkin lähinnä kuljettaa tarinaa eteenpäin ja tarjota hengähdystauko Agrippan toimintakohtauksille. Aineksia olisi ollut enempäänkin.

Tyylittely pelastaa

Shadow of Romen tavanomaisuuden peittävä onnistunut tyylittely ja omaperäiset ratkaisut jatkuvat myös ulkoisissa elementeissä. Hahmomallit ovat päällisin puolin kulmikkaita ja ympäristöt ovat yhtälailla säästeliäästi suunniteltuja. Spartalaisen toteutuksen peittävät kuitenkin erilaiset tekniikat, joilla ulkoasu muuttuu näyttäväksi. Hahmoissa on muun muassa hyödynnetty cel-shade -tekniikkaa ja koko ruutua peittää grafiikkaa elävöittävä suodatinefekti. Äänimaailma on aiheeseen sopivan mahtipontinen orkesterimusiikkeineen ja ääniefekteineen. Erityisesti katsojien villit suosionosoitukset ovat autenttisen innokkaita.

Viihdyttävällä tavalla historiaa ja fiktiota sekoittava Shadow of Rome on monipuolinen pelikokemus, joka tarjoaa riittävästi yllätyksiä koko kestonsa ajaksi. Harmaasta massasta pelin nostaa sen elokuvamainen toteutus ja erinomainen ymmärrys yksityiskohtien päälle. Ainoastaan yksitoikkoiseksi käyvien gladiaattoritaistelujen määrä ja Octavianuksen peliosion rajoittuneisuus laskee arvostusta murhamysteeriä kohtaan. Antiikin ajan viihteellisemmästä puolesta kiinnostuneille Shadow of Romea on kuitenkin helppo suositella – kunhan muistaa, että ikää pitää löytyä riittävästi.