Silent Hill: Downpour (PS3, Xbox 360)

04.05.2012 15:00 Juho Anttila

Tekijä: Vatra Games
Julkaisija: Konami Digital Entertainment
Testattu: Xbox 360
Saatavilla: PlayStation 3, Xbox 360
Pelaajia: 1
Pelin kotisivu: http://www.konami.com/games/sh
Arvostelija: Juho Anttila

Syyllisyys ja trauma, kosto ja anteeksianto. Kaikki ne asiat, jotka haudataan syvälle ihmisen sisimpään kaivetaan näkyville Silent Hillin kaupungissa. Pakoon pääsee vain se, joka pystyy hyväksymään menneisyytensä.

Tämän oppii pelottavalla tavalla myös vankilatuomiotaan kärsivä Murphy Pendleton. Vankikuljetuksen meneminen niin sanotusti metsään jättää Murphyn vangiksi kaupunkiin, jossa sumu ja hiljaisuus peittävät taakseen menneisyyden haamut.

Kaikki eri peliversiot laskien kahdeksas retki Silent Hillin ahdistavan hiljaisiin maisemiin pelaa sarjan tunnusomaisia valttikortteja kuin viimeistä päivää. Painostavaa tunnelmaa, hiipivää psykologista kauhua ja mieltä kiehtovia puzzleja riittää. Mutta Silent Hill -sarjan resepti on kovin vaativa.

Matka mielen syvyyksiin

Tiedämmehän toki, että Silent Hill on todellisuudessa kaikkea muuta kuin pelkkä hirviöitä vilisevä kummituskaupunki. Se on matka mielen syvyyksiin, osin vertauskuva kaupungin vangiksi jääneiden käsittelemättömistä traumoista. Samalla se on myös katalyytti, jonka avulla traumat voi selvittää ja jättää taakseen, ellei menetä henkeään ja sieluaan yrittäessään.

Murphy Pendletonin tapauksessa mieltä painaa niin lapsen menettäminen kuin myös vankilassa koetut asiat. Jotain kamalaa on tapahtunut. Naispuolinen vanginvartija vihaa päähenkilöä syvästi, ehkä jopa tappavalla tavalla. Onko Murphy vain uhri, vai tarinan roisto?

Tarina aukeaa vähän kerrallaan Murphyn sukeltaessa yhä syvemmälle kaupungin sisuksiin. Käänteitä ja salaisuuksia riittää, mutta koska tunnemme jo Silent Hillin metkut, arvaamme jokaisen käänteen ennalta. Mysteeristä puuttuu yllätyksellisyys. Silti tarinan tahtoo nähdä loppuun saakka, mikä onkin yksi pelin harvoista vahvuuksista.

Silent Hillin konsepti ei nimittäin ole siitä helpoimmasta päästä. Ero hiljaisen painostavuuden ja tylsän haahuilun, ahdistavasti rakentuvan kauhun ja pitkäveteisyyden välillä on hiuksenhieno. Silent Hill: Downpour jää aivan liian usein väärälle puolelle tätä rajaa.

Pienten virheiden kokoelma

Pohditaanpa hetken aikaa syitä, miksi näin on. Muistammehan toki, kuinka Silent Hill 2:n kohdalla aivan samoista aineksista syntyi klassikko, joka kummittelee monen mielissä vieläkin. Miksi se, mikä toimi kymmenen vuotta sitten ei enää herätäkään tunteita nykypäivänä?

Silent Hill -sarjan yhtenä peruspilarina on pidetty ajatusta siitä, ettei sankari ole mikään tappokone, vaan jokainen kohtaaminen alitajunnasta kumpuavien hirviöiden kanssa ahdistaa ja pelottaa. Sarjan ikonisten osien esittelemät viholliset kummittelevat mielessämme vieläkin, sen sijaan Downpourin persoonattomat tusinavastustajat unohtuvat saman tien.

Taistelujärjestelmä on tälläkin kertaa kömpelö, mutta siihen on silti pakko turvautua aivan liian usein. Aseet hajoavat käsiin, viholliset käyvät päälle vääjäämättömästi, mutta paniikin ja kauhun sijaan iskee turhautuminen. Tappeleminen ei ole edes vaikeimmalla vaikeustasolla järin pelottavaa, ainoastaan turhauttavaa.

Valtaosa merkityksellisestä toiminnasta sijoittuu sisätiloihin, joissa riittää näennäisesti tutkittavaa, vaikka reitti paljastuukin pian tiukkaan rajatuksi putkeksi. Ulkotiloissa vapautta tarjotaan hieman enemmän. Tätä vapautta ei valitettavasti hyödynnetä kunnolla. Useimmat ovet on lukittu, mielenkiintoista löydettävää pihdataan ja vapaa liikkuminen taantuu tylsien kujien tamppaamiseksi. Välillä kimppuun hyökkää hirviö, mikä ei juuri tylsyyttä vähennä, yllä mainituista syistä.

Sivutehtävien voisi kuvitella sopivan tämän kaltaiseen peliin huonosti. Nyt niitä on kuitenkin lykätty mukaan kymmenkunta ja yllättäen ne eivät ole aivan toivottomia. Ongelmaksi muodostuu se, että sivutehtävien selvittäminen vaatisi usein tylsän kaupungin jokaisen nurkan koluamista, mikä ei jaksa innostaa sitten millään.

Pelisarjalle tyypillisiä puzzleja annostellaan säästellen. Taso vaihtelee. Mukaan on mahtunut pari ovelaa vetoa, mutta liian usein tiukempi puzzle-vaikeustaso näkyy ainoastaan tärkeän esineen piilottamisena kauemmas avainpaikasta. Halpa ratkaisu.

Sieluton vaellus

Visuaalisesti ja tunnelmaltaan tylsän harmaa kauhupeli yrittää nostaa panoksia otherworld-osioilla. Näiden aikana maailma muuttuu tutun ruosteensävyiseksi surrealistiseksi painajaiseksi. Keskeisenä pelillisenä elementtinä toimii Murphyä seuraava eräänlainen musta aukko, jonka kynsistä pakeneminen vaatii aivan liian usein yritystä ja erehdystä.

Otherworld olisi tarjonnut mahdollisuuden tunnelmointiin ja nautiskeluun, mutta nyt pelaaja pakotetaan juoksemaan sen läpi pää kolmantena jalkana. Paitsi että jaksot turhauttavat, ne tuntuvat myös hukatulta mahdollisuudelta.

Samaa voi lopulta sanoa myös koko pelistä. Uusin Silent Hill tuntuu tyhjältä kuorelta. Kaikki pelisarjan oleelliset elementit ovat läsnä, mutta niiltä puuttuu sielu. Ehkä osasyynä on pelisarjan hovisäveltäjä Akira Yamaokan puuttuminen, ehkä myös innottomat ja tylsät viholliset. Aivan kuin tekijät olisivat käyneet Silent Hill -pelien oleellisia piirteitä läpi kuin ostoslistaa unohtaen, että kokonaisuuden pitäisi olla enemmän kuin osiensa summa.

Kun soppaan lisätään vielä yskivä tekninen toteutus, on pakko todeta, ettei uusin Silent Hill pääse lähellekään pelisarjan ensimmäisten osien esittelemää tarinankerronnallista ja tunnelmallista loistoa. Päinvastoin, se saa jopa epäilemään, onko aika kullannut muistot myös klassikoiden kohdalla. Ei mikään kovin mairitteleva saavutus.

Lisää upeita pelivideoita (e)Domen videokanavalta osoitteesta https://www.youtube.com/user/wwweDomenet