True Crime: New York City (PS2, Xbox)

Elokuvien Soturit (The Warriors, 1979) ja Väkivallan vihollinen (Death Wish, 1974) aikoihin New York oli paska paikka. Kaupungin asukkaat tunsivat olonsa piiritetyiksi, ulos ei uskaltanut pimeän jälkeen, katuväkivalta varjosti jokapäiväistä elämää.

Myös True Crime: New York Cityssä tilanne vaikuttaa pahalta. Jopa niin pahalta, että poliisikouluun pääsy näyttää edellyttävän kahdenkymmenen rikollisen massamurhaa. Kyllähän siitä vähän nuhdellaan, mutta kun kerran ollaan melkein sukua, niin antaa olla – ansaitsivat joka tapauksessa kaiken, minkä saivat.

Absurdin alustuksen jälkeen pelaaja pannaan juoksemaan läpi harjoitusrata ja muutamat katuharjoitteet. Sitten on vuorossa poliisielokuvista tuttu motivaatioruiske, ja tarina alkaa.

Raakaa kamaa

Activisionin julkaisema peli on malliesimerkki viimeistelemättömästä työstä. Alustasta riippuen bugit saattavat olla joko pelin rampauttavia tai vaan hirvittävää ärsytystä aiheuttavia. Tuntuu vielä siltä, että juuri kun New York City alkaa maistua hyvältä, tapahtuu jotain ja fiilis on pilalla.

PlayStation 2 -versiossa törmää ainakin hidastumiseen ja haamuiluun, Xboxilla tapahtui vielä kummempia. Iso musta tykitti ruudulle merkillisen alipelin, kun Sonyn laite siirsi pelaajan välianimaation kautta juonen kannalta tärkeään tehtävään. Myöhemmin selvisi, että kyseessä oli Redmanille omistettu minipeli, jossa artisti räiskii ja jyrää tiensä Manhattanin läpi. Se vaatii normaalisti pelin sataprosenttisen läpipelaamisen.

Miinusta on pakko antaa myös kontrolleista, jotka ovat epätarkat ja toimivat huonosti. Marcus Reed, pelin sankari/antisankari, liikkuu ajoittain jonkin oudon voiman vetämänä itsestään. On silkkaa arpapeliä, löytyykö kotelosta myös toinen .45, ja autojen käyttäytyminen on huolestuttavaa. Pidätystilanteet muistuttavat pahimmillaan farssia Reedin kouriessa ilmaa ja juoksennellessa pidätettävän ympärillä. Ja vaikka kuinka yrittäisi pysytellä lain oikealla puolella ja välttää paha poliisi -pisteitä, jalankulkijoilla on itsemurha mielessä.

Rikoksia ratkomalla Reed nousee arvoasteikossa ja ansaitsee rahaa, uusia aseita sekä autoja. Tehtävät vaihtelevat mitättömistä, varoituslaukauksella selvitettävistä tapauksista koitoksiin, jotka ovat rinnastettavissa konekivääripesäkettä vastaan rynnäköintiin. Pelin tahmeat kontrollit tekevät aseellisten ryöstöjen selvittämisestä teurastuksen, jossa Reediä viedään, ellei sitten ihmeen kaupalla pääse lukkiutumaan kohteeseen automaattitähtäyksellä. Se on ainoa keino, jolla AK-47:stä selviää hengissä.

Käyttöliittymäkin on epälooginen. Valikoissa liikkuu yleensä kuin kala vedessä, mutta jostain syystä Luxoflux on päättänyt tehdä asiat toisin. Tämä on sinänsä pientä, ja uuden mallin oppii kyllä, mutta kaiken muun päälle ladottuna viimeinen pisara.

”I got something to say, I killed your baby today”

Kaiken roskan vastapainoksi New York City tarjoilee kyllä hyvääkin. Kaupungissa on paljon tekemistä, pornokaupoista saa siistejä releitä, dojoilla oppii tappelemaan, parturi väsää Reedille Mr. T -lookin ja vaikkei korjaamoilta saa kuin kovemman moottorin ja poliisipuskurit, vääryydellä ja viekkaudella tai rehellisesti ansaittua rahaa on kiva tuhlata.

Musiikkia on paljon, NYHC:sta elektroniseen. Bändejä ja artisteja ovat muun muassa Madball ja Bad Brains sekä Slick Rick ja Bobby Womack. Biisilistat ovat pitkiä, mutta eivät Grand Theft Auto -luokkaa. Eikä radiopersoonia kuulla. Misfitsin Last Caressia kuunnellessa se ei tosin vaivaa.

Ääninäyttelijät miehittäisivät hienosti rikoselokuvan. Christopher Walken, Mickey Rourke ja Laurence Fishburne ovat kovia kundeja, ja Traci Lords ja Mariska Hargitay vähän kauniimpia.

Juonen kannalta tärkeät tehtävät ovat paljon velkaa Rockstarin rikospeleille – ja tästä syystä hyviä. Nekin kärsivät huonoista kontrolleista, mutta ainakin ideatasolla ollaan hyvällä mallilla.

Hauska idea on myös todistusaineisto, jonka voi tahtotilasta riippuen tilittää urakehitystä ajatellen poliisille tai myydä kovaa valuuttaa vastaan panttilainaamoon. Rahaa saa myös poliisityöstä, muttei samoissa määrin.

True Crime: New York City voisi olla todella hyvä peli. Se tuntuu hetkittäin – kunnolla rullatessaan – hyvältä ja jännittävältä. Mutta suurimman osan ajasta peli sotii valmiin tuotteen käsitettä vastaan.