True Crime: Streets of L.A. (PS2)

eDomen arvostelussa Playstation 2:n True Crime: Streets of L.A.

Grand Theft Auto -sarjan tuoreimmat edustajat saavuttivat lyhyessä ajassa valtaisan suosion ja osoittivat, että suhteellisen vapaamuotoisille, paheiden täyttämille toimintaseikkailuille on kysyntää. Niinpä olikin vain ajan kysymys, milloin muut pelijulkaisijat ryntäisivät apajalle omilla tuotoksillaan. Ensimmäisenä aiheeseen on ennättänyt tarttua Activision, jonka True Crime: Streets of L.A. -projektia on hehkutettu kovalla tohinalla viime keväästä lähtien. Nyt peli on lopultakin saapunut kauppoihin Playstation 2-, Xbox- ja Gamecube-versioiden voimalla.

Kliseitä pullollaan

Kuten tulokkaan nimestäkin voi päätellä, sen tapahtumat sijoittuvat Los Angelesin kaduille. Pelin päähenkilö on Nick Kang -niminen poliisi, joka otetaan virkavapaan jälkeen takaisin paikalliseen erikoisyksikköön ja määrätään tutkimaan triadien toimintaa. Tästä saa alkunsa henkilökohtaiseksi ristiretkeksi laajeneva tarina, joka on keitetty kokoon raivostuttavan kliseisistä aineksista.

Pelintekijät ovat heittäneet mukaan kaikki kovaksikeitettyihin rikostarinoihin kuuluvat elementit, mutta eivät ole vaivautuneet yhdistelemään näitä mitenkään mielenkiintoisella tai luovalla tavalla. Esimerkiksi pelin antisankarimainen päähenkilö on huonoja vitsejä laukova kovanaamainen taistelulajien taitaja, joka ei tarinan alkuvaiheessa suostu työskentelemään naispuolisen kollegansa kanssa. Lopputuloksena on hyvin ennalta-arvattava rikostarina, jonka käänteistä tai henkilöhahmoista on vaikea löytää mitään kiinnostavaa.

Tätä ontuvaa juonta ei tarvitse ihmetellä kovin pitkään, sillä se on käyty läpi muutamassa tunnissa. Kaikki vähänkään innokkaammat peliharrastajat siis läpäisevät seikkailun yhdellä tai kahdella istumalla. Pelin tarina ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen kuin ensi silmäyksellä näyttäisi. Pelaajan ei ole pakko onnistua kaikissa hänelle annetuissa tehtävissä, vaan epäonnistumiset johtavat muutamien välivideoiden muuttumiseen ja sekoilujen korvaamiseen pakollisella katupartioinnilla. Tähän ei tosin ole mikään pakko tyytyä, sillä kaikki pelin osiot voi halutessaan pelata myöhemmin uudestaan. Täydellisiin suorituksiin kannustetaan mm. uusilla bonusaseilla ja -autoilla.

Suoraselkäistä toimintaa

Pelillisesti kokonaisuus on jaettu toimintajaksoihin, jotka sisältävät pääasiassa ajamista, nyrkkitappeluita, ammuskelua ja rikollisten vangitsemista. Lisäksi mukaan on mahtunut muutama hiiviskelyosuus. Suurin osa näistä jaksoista on lyhyitä rutistuksia, joissa keskitytään yhden päämäärän saavuttamiseen. Ainoa poikkeus ovat vapaamuotoiset ajeluosiot, joiden aikana pelaaja voi viihdyttää itseään estämällä kaupungin kaduilla tehtäviä rikoksia. Niinpä pelaaminen on erittäin katkonaista ja välivideoiden toisistaan erottamat toimintapätkät eivät aina tunnu liittyvän mitenkään toisiinsa. Tätä tunnetta lisää entisestään se, että jaksojen välillä ei ole minkäänlaista pelillistä jatkuvuutta, vaan kadulla henkihieveriin hakattu päähenkilö on ravintolaan astuessaan jälleen täysissä ruumiin ja sielun voimissa.

Heikosta rytmityksestään huolimatta toimintaosuudet ovat kuitenkin pelin parasta antia. Yksittäisinä pätkinä ne ovat lyhyitä ja mitäänsanomattomia kohtauksia, mutta yhdessä ne tarjoavat mukavan monipuolista ja paikoitellen jopa kunnianhimoista pelattavaa. Esimerkiksi nyrkkitappelusysteemissä on selvästi enemmän yritystä kuin useimmissa vastaavissa viritelmissä. Vapaan liikkumisen lisäksi pelaajalla on käytössään neljä erilaista hyökkäystä ja muutama erikoisisku, joilla voi rangaista hetkeksi pökertynyttä vastustajaa. Lisää tunnelmaa tappeluihin tuovat huonekalut ja muut ympäristön esineet, jotka hajoavat varsin elokuvamaisella tavalla. Ammuskeluun vastaavaa tunnelmaa on saatu suojaan etsiytymisellä, väistöillä ja Max Paynestä lainatuilla hidastuksilla.

Muista pelin uusista ideoista ehdottomasti mielenkiintoisin on hyvä poliisi/paha poliisi -systeemi, joka reagoi pelaajan edesottamuksiin. Positiivisia merkintöjä saa mm. pidättämällä rikollisia, kun taas sivullisten tappaminen ja muu tarpeeton väkivalta laskee arvostusta. Kyse ei ole pelkästä pisteiden laskemisesta, vaan hyvä/paha -arvo vaikuttaa mm. muutamiin juonenkäänteisiin ja kansalaisten käytökseen päähenkilöä kohtaan. Liian aggressiivisesti pelimaailmassa toimiva pelaaja saa huomata joutuneensa virkaveljiensä huomion kohteeksi. Systeemi on älykäs lisä pelin tarjontaan ja tuo siihen mukavasti persoonallisuutta, vaikka kriittisesti ajateltuna satunnaisten ohikulkijoiden surmaaminen vaikuttaakin Nickin maineeseen yllättävän vähän.

Moraalinvartioinnin lisäksi mukaan on ujutettu myös pienimuotoista hahmonkehitystä. Ratkomalla kaduilla tehtäviä satunnaisia rikoksia pelaaja saa käyttöönsä pisteitä, joiden avulla voi ostaa itselleen opetusta niin nyrkkitappelussa, ampumisessa kuin ajotaidossa. Oppituntien myötä päähenkilö saa käyttöönsä uusia kykyjä, kuten mahdollisuuden käydä maahan lyötyjen vihollisten kimppuun tai ampua panttivankien taakse suojautuneet rikolliset tarkoilla laukauksilla. Nämä taidot ovat sekä hyödyllisiä että käytännössä pakollisia tiettyjen tehtävien selvittämiseksi. Niinpä pelaaja ei voikaan kulkea tarinan lävitse kiinnittämättä mitään huomiota ympäristöönsä, vaan pelissä on ajoittain keskityttävä myös poliisin perinteisten velvollisuuksien hoitamiseen.

Legendojen varjossa

Teknisellä puolella True Crime kangertelee jonkin verran. Sen pahimmat ongelmat liittyvät melko kankeaan pelituntumaan, joka vaikuttaa lähes kaikkiin pelin osa-alueisiin. Auton ratissa kunnon ajotuntuman puuttuminen tekee tarkkojen käännösten tekemisestä hankalaa ja johtaa säännöllisin väliajoin sekä muiden ajoneuvojen että sivullisten tahattomaan kolhimiseen. Tulitaisteluita puolestaan kiusaa huonosti toimiva automaattitähtäys, josta on usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Lisäksi päänsärkyä aiheuttaa oikukas kuvakulma, jolla on taipumus jäädä jumiin pelimaailman rakenteiden taakse, mikä vaikeuttaa rikollisten näkemistä avoimissa tiloissa.

Visuaalisesti peli on varsin vaikuttava kokonaisuus. Erittäin hyvin mallinnettujen hahmojen lisäksi sen vahvuuksiin kuuluu Los Angelesin kaupunki, jota löytyy virtuaalisessa muodossa yli 400 neliökilometriä. Dynaamisesti etenevä liikenne ja monipuoliset maisemat lisäävät pelin uskottavuutta huomattavasti, vaikka grafiikassa onkin havaittavissa satunnaista repeilemistä. Sen sijaan Activisionin suurella rahalla ja vaivalla kasaama audiopuoli ei pysty lunastamaan sille asetettuja odotuksia. Lähinnä räpistä koostuviin taustamusiikkeihin olisi kaivannut hieman enemmän vaihtelua, ja Hollywood-tähdet hoitavat ääninäyttelijän hommansa varsin innottomasti.

True Crime: Streets of L.A. on selvästi ollut kunnianhimoinen projekti, josta löytyy pari erittäin hyvää ideaa. Pelaajan moraalia valvova systeemi ja päähenkilön taitojen kehittyminen tuovat peliin syvyyttä, jota sen suoraviivaisissa ja usein hyvin lyhyissä toimintajaksoissa jää kaipaamaan. Näiden ideoiden ansiota on myös se, että pelistä muodostuu oma persoonallinen kokonaisuutensa eikä se jää pelkän GTA-kopion asteelle. Valitettavasti kankea pelattavuus sekä turhauttavan kliseinen ja lyhyt tarina vievät True Crimesta sen parhaan terän. Lopputuloksena on kohtuullisen viihdyttävä ja omaperäinen toimintapakkaus, joka kuitenkin jää sekä Max Paynen että tuoreimpien Rockstar Games -julkaisujen varjoon.

-Mikko Karvonen