UFO: Aftermath (pc)
UFO: Enemy Unknown on maailman paras peli. Sen vaikutusta omaan peliuraani on vaikea mitata, mutta pelitunteja on vierähtänyt varmasti satoja – ennätystä tuskin rikkoo yksikään peli, päin vastoin – olen aikeissa aloittaa pelaamisen taas uudelleen. Edellinen kerta taisi olla noin viisi vuotta sitten. Mikä herätti kiinnostukseni? UFO: Aftermath, X-COM-sarjan henkinen jatkaja.
Viime vuodet ovat antaneet X-COM-fanille vähän. X-COM: Enforcer tuli ja meni keskinkertaisena toimintapläjäyksenä, eikä suunnittelu- ja prototyyppivaiheessa ollut X-COM: Genesis koskaan toteutunut. Tiimipohjainen räiskintä X-COM: Alliance peruttiin, ja huhuttu X-COM 7 jäi unohduksiin. E-mail X-COM saatiin, mutta se on laiha lohtu.
Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Alkuperäisen UFO:n pääjehut, Gollopin veljekset, ovat luoneet Laser Squad Nemesiksen, josta muotoutui jonkinasteinen hitti nettistrategien joukossa. Se ei kuitenkaan ole ”päivitetty versio UFO:sta”, vaan ihan oma pelinsä. Pari vuotta aiemmin aloitettu Dreamland-projekti sen sijaan yritti siirtää klassikon nykypäivään, mutta homma kariutui syystä tai toisesta. Pelin materiaali jäi kuitenkin julkaisijalle, joka usutti pienen tsekkiläisen Altar Interactiven uuden, osittain Dreamlandiin perustuvan projektin pariin. Syntyi UFO: Aftermath.
Altar Interactive ei ole suuri nimi pelialalla, mutta meriittilistalla on erinomainen PC-RTS Original War. Peli oli puhdasta 2D:tä erikoisella ja kohtuullisen mielenkiintoisella juonella varustettuna, ja pari gameplay-innovaatiotakin oli mukana. Valitettavasti kokemattomuus näkyy Aftermathissä. Kahden ulottuvuuden vaihtuminen kolmeen on ollut iso askel tiimille, eikä lopputulos ole mukavaa katseltavaa. Mutta eihän tätä grafiikan takia pelatakaan, vai?
No ei. Samaan hengenvetoon voi kuitenkin todeta, että pelattavuuskin on muuttunut huonompaan suuntaan. Ykkös-UFO oli monipuolinen strategia- ja managerointipeli, joka toimii edelleen malliesimerkkinä ”vielä yksi vuoro” -addiktiosta yhdessä monen muun aikalaisensa kanssa. Aftermathissä kaikkea on yksinkertaistettu niin paljon, että samanlaista addiktiota ei synny. Esimerkiksi rahaa ei ole ollenkaan, eikä tukikohtia rakenneta.
Pelaaja aloittaa pienellä alueella ja yhdellä tukikohdalla. Pelin edetessä vallataan uusia tukikohtia reviirin laajentamiseksi. Tukikohdan tyypin voi vaihtaa Militaryn, Researchin ja Engineerin välillä. Military toimii hävittäjien pesäpaikkana ja sieltä myös lähetetään tehtäviin lentävä helikopteri. Research ja Engineering vaikuttavat tutkimisen ja hutkimisen nopeuteen. Loppupuolella pystyy tekemään Anti-Biomass-tukikohtia, jotka karkottavat maapalloa saastuttavaa biomassaa.
Maapalloruudussa ei siis paljon tekemistä ole. Valitaan tutkimuskohteet ja valmistetaan tavaroita (yksi kerrallaan) ja varustellaan miehistö. Tietopankkiakin voi tutkia, mutta pelin yleisilmettä vaivaava epämääräinen, ankea ja suorastaan ruma graafinen ulkoasu pilaa kaiken ilon. Ei näy upeaa ja selkeää pikseligrafiikkaa, ikävä kyllä. Maapalloruutu tosin on varsin näppärä ja hienonnäköinen, ja vallatut alueet näytetään hyvällä tavalla. Tästä se maailmanvalloitus alkaa!
Taktinen puoli toimii kohtuullisesti. Tehtäviin on mahdollista ottaa mukaan enintään seitsemän hahmoa (ei, helikopteria ei voi päivittää paremmaksi vaikka kuinka haluaisi) ja jokaisella on iso tukku taitoja. Enemy Unknownista poiketen hahmojen taidot eivät kasva itsestään, vaan pelaaja voi sijoittaa kokemuspisteitä haluamiinsa taitoihin. Yksinkertainen, mutta toimiva systeemi. Uusia sotilaita tulee saatavilla aika ajoin ja hahmojen kuoleminen aiheuttaa save/load-rumban.
Peli yhdistää reaaliajan ja vuoropohjaisuuden toisiinsa varsin saumattomasti. Asetuksista voi säätää, milloin ajankulku pysähtyy automaattisesti. Säätöjä olisi saanut olla enemmänkin, sillä nykysysteemi ei lopulta mahdollista aivan täydellisesti juuri omaan pelityyliin sopivaa pausetusta. Inventaario-systeemi on kohtuullisen toimiva, mutta ei täysin intuitiivinen.
Yhteenotot eivät vaadi kovin erikoisia taktiikoita, vaan pelkkä kohteiden määrääminen riittää. Rakennusten nurkkia voi hyödyntää ja kaupunkitaistelut ovatkin hieman enemmän mietintää vaativia, mutta ulkotiloissa homma menee puhtaaksi räiskimiseksi. Tekoäly ei yllätä koskaan ja myös omien hahmojen reitinhaku kiristää hermoruuvia pahasti erityisesti tukikohta-tehtävissä, joissa suljetut ovet estävät waypointtien laittamisen niiden takana olevalle alueelle. Ovien avauskomennon jälkeen ei jostain syystä voi pistää uutta waypointtia, ja muutenkin systeemi olisi kaivannut pientä viilaamista.
Ympäristö on olevinaan interaktiivinen (jotkin esineet hajoavat), mutta taloja ei voi posauttaa eikä niihin pääse sisälle. Maastossa on jonkin verran korkeuseroja ja niillä on hienoinen vaikutuskin, mutta käytännössä niistä ei saa paljon hyötyä. Tehtävät ovat myös aina samalla tavalla valaistuja, mikä poistaa yhden UFO: Enemy Unknownin tunnelmallisimmista – ja samalla ”ikävimmistä” – ominaisuuksista, eli yötehtävät ja flarejen käytön.
Tehtävien grafiikka on ankeaa, mutta pääosin yhtenäistä, jolloin peli-ilo ei liiaksi häiriinny. Sen sijaan alasammuttujen tai laskeutuneiden UFOjen sisätilat näyttävät muinaismuistoilta viiden vuoden takaisista peleistä. Viholliset ja niiden ulkoasu ovat myös karupettymys. Persoonattomat geenihirviöt ja epäselvät alienit eivät ole kovin kiinnostavia vastuksia. Juonessakaan ei ole hirveästi hurraamista ja lisäksi sekä Research että Engineering tuntuvat kunnollisen kuvituksen puutteen vuoksi tylsiltä. Alkuperäisen UFO:n erinomainen ”tutki-hutki-tutki” -systeemi pitää addiktiota yllä jonkin verran Aftermathissäkin, mutta vain puoliväliin asti.
Jostain syystä tekijät ovat halunneet lisätä vaikeustasoa ärsyttävyyksiin asti pelin keskivaiheilla ilmestyvillä juonitehtävillä. Vaikka näitä tehtäviä ei monta olekaan, ne ovat pirullisen hankalia ja vaativat useita yrityskertoja. Lisäksi biomassan torjuminen aiheuttaa harmaita hiuksia, sillä siihen vaadittavat tutkimukset tuntuvat tulevan enemmän tai vähemmän onnenkantamoisilla. Kaiken kruunaa se, että Research junnaa paikoillaan monen monta viikkoa, kun mitään uutta tutkittavaa ei enää löydy. Loppupuolella tahti taas kiihtyy, mutta siinä vaiheessa meininki alkaa jo käydä hermoille.
Pelattavaa on paljon, 30-50 tuntia, ja suurin osa on itseääntoistavaa tehtävien pakkosyöttöä. Geenihirviöiden kaappaaminen elävältä (eli jättäminen henkihieveriin, mitään tainnutusaseita pelissä ei ole), omien hävittäjäpilottien pelastelu ja tyypilliset tiedustelutehtävät käyvät pitemmän päälle tylsiksi. Pelin aikajana on noin 4 kuukautta, mikä kertoo paljon. Tehtäviä voi ja pitää delegoida ”muille yksiköille”, mutta Aftermathin yksinkertainen on kaunista -ajattelulla asiaan ei sen koommin voi vaikuttaa, mutta lopputulos sentään ilmoitetaan epämääräisen ajan jälkeen.
Kaikesta tästä huolimatta Aftermath ei ole huono peli. Se on jopa jossain määrin miellyttävä kokemus X-COM-fanille, kunhan yrittää unohtaa alkuperäisen klassikon. Aftermathia olisi kuitenkin pitänyt viilata vielä monta kuukautta, jotta läpipeluu olisi jättänyt suuhun hyvän maun.
Taitaa olla aika palata vanhuksen pariin, uudella päivityksellä sen pelaaminen onnistuu kuulemma Windows XP:ssäkin. X-COM-sarjan oikeudet ovat nyt Sid Meierin Firaxis-yhtiöllä, joten pieni toivonkipinä uudesta pelistä elää yhä. Siihen asti Aftermathkin antaa jonkinlaista viihdettä.
Peliin on kirjoitushetkellä julkaistu kaksi päivitystä, jotka kannattaa ehdottomasti asentaa.
