Warrior Kings: Battles (pc)
eDomen arvostelussa PC:n Warrior Kings: Battles
Brittiläisellä Black Cactus -studiolla on omien sanojensa mukaan kunnianhimoinen päämäärä. Se haluaa kehittää reaaliaikastrategioita tuomalla pelityyppiin täysin uudenlaisia elementtejä. Poppoon ensimmäinen julkaisu Warrior Kings sekoitti tuttua peruskaavaa roolipelimäisellä tarinalla ja sai positiivisen vastaanoton niin median kuin pelaajienkin keskuudessa. Nyt kauppoihin on ilmestynyt sarjan toinen, lisänimellä Battles varustettu peli, jossa tekijät on suunnanneet huomionsa persoonallisten tekoälyvastustajien luomiseen.
Maailmaa valloittamaan
Jatko-osan tapahtumat sijoittuvat alkuperäisestä pelistä tuttuun Orbiksen fantasiamaailmaan. Aikaa on kulunut noin sata vuotta ja Artoksen luoma yhtenäinen kuningaskunta on sortunut. Se on jakautunut kymmeniin sotaherrojen hallitsemiin läänityksiin, jotka taistelevat keskenään vallasta ja rikkauksista. Pelaaja heitetään tämän sekasortoisen tilanteen keskelle nuorena, aloittelevana aatelisherrana, joka haluaa yhdistää keskenään riitelevät maa-alueet uudestaan yhtenäiseksi valtakunnaksi. Koska tämä ei sovi useimpien muiden sotaherrojen suunnitelmiin, edessä on pitkä ja monivaiheinen sotaretki kymmenien vastustajien kukistamiseksi.
Pelimaailman kartta on jaettu 22:een alueeseen, joista lähes jokaista asuttaa kaksi tai useampi kenraali. Pelaajan taival alkaa pieneltä saarelta, jonka valtaamisen jälkeen voi kääntää katseen kohti mannerta. Parin ensimmäisen kohtaamisen jälkeen edessä on laaja, yhtenäinen maa-alue, jossa saa aina edetä haluamaansa suuntaan. Kampanjaa ei siis ole rakennettu lineaariseksi, vaan pelaaja saa käydä taistelut haluamassaan järjestyksessä. Jokaisen läänityksen valtaaminen palkitaan erilaisilla bonuksilla myöhemmissä kentissä, joten etenemissuunta kannattaa valita vastuksen lisäksi myös tarjolla olevan sotasaaliin mukaan. Jatkuvasti nouseva vaikeustaso rajoittaa valinnanvapautta jonkin verran, mutta epälineaarisuus on kampanjassa joka tapauksessa mukava lisäpiirre.
Taisteluiden tärkein erikoispiirre ovat tekoälykenraalit, joista on pyritty tekemään tavallista persoonallisempia. Mukana on yli 70 vastustajaa, jotka eroavat toisistaan mm. luotettavuuden, aggressiivisuuden ja ryhmittymisen perusteella. Jokaisella on oma taustatarinansa, johon tutustuminen voi paljastaa paljon edessä olevista haasteista. Pelintekijöiden mukaan kenraalien luonteenpiirteiden pitäisi vaikuttaa pelin kulkuun esimerkiksi liittojen solmimisen ja niiden pitävyyden suhteen. Kampanjamoodissa tapahtumat on kuitenkin käsikirjoitettu ennalta eikä pelaaja pääse juurikaan vaikuttamaan liittolaistensa valintaan. Yksittäisissä skirmish-koitoksissa homma toimii luvatulla tavalla, mutta niissä jatkuvuuden puute syö ominaisuuden mielekkyyttä. Peli voisikin olla huomattavasti mielenkiintoisempi, jos pelaaja voisi solmia tehtävästä toiseen jatkuvia liittoja mieleistensä tekoälykenraalien kanssa.
Perinteistä naksuttelua
Rakenteensa puolesta tehtävät eivät juuri yllätä. Jokaisen kentän alussa pelaaja hallitsee keskuskartanoa, kourallista talonpoikia ja pientä määrää resursseja. Niiden avulla on tuotettava lisää raaka-aineita, laajennettava kylää, pystytettävä uusia rakennuksia ja koulutettava riittävän suuri hyökkäysarmeija. Tämä ei ole erityisen haastavaa, sillä talonpojat tuottavat vauhdilla ja kaikki maksut ovat kertaluontoisia. Pääpaino on siis tuotannossa ja sotimisessa, ei talousjärjestelmän säätämisessä.
Paketista löytyy yli 60 erilaista yksikköä, jotka on jaettu kolmeen edellisestä osasta tuttuun ryhmittymään. Näistä jokaisella on omat erikoisjoukkonsa, joiden ulkonäkö ja ominaisuudet kuvaavat hyvin koko poppoon luonnetta. Esimerkiksi pakanoiden rivejä vahvistamaan on ilmestynyt Arkkidruidi, joka pystyy muovaamaan erittäin voimakkaita elementaaleja lähistöllä olevista luonnonvaroista. Parhaimmillaan tämä risuparta on luonnollisesti vihollisen resursseja käyttäessään, jolloin ne saa tehokkaasti käännetyksi isäntäänsä vastaan. Pakanoiden verivihollisiksi itsensä lukevat imperiumin joukot luottavat voimakkaisiin yksiköihin ja Yhden Jumalan voimaan. Konfliktin kolmannen osapuolen, renessanssin, erikoisuus on puolestaan pitkäikäisen tieteen ja teknologian käyttäminen.
Sotiminen hoidetaan melko helposti lähestyttävän käyttöliittymän avulla. Yksi hiiren naksautus valitsee kaikki lähistöllä olevat tietyn tyyppiset joukot, jotka liikkuvat ja hyökkäävät kiltisti haluttuun suuntaan. Tämä mahdollistaa useimpien yksiköiden hallitsemisen myös sekavissa tilanteissa, joten tilanne ei pääse koskaan karkaamaan käsistä. Valittujen joukkojen määrän ja kunnon olisi tosin voinut tuoda esille selvemminkin, sillä nopeasti kehittyvissä taisteluissa ei yleensä löydy aikaa pienten lukuarvojen ja väriään vaihtavien renkaiden tiirailemiseen. Lisäksi on pakko huomauttaa siitä, että erilaisista yksiköistä koostuvat joukot eivät osaa liikkua hitaimman jäsenensä mukaan.
Häivähys strategiaa
Armeijan komentaminen ei rajoitu pelkästään hyökkäyssuunnan osoittamiseen, vaan peli tarjoaa kohtuullisen hyvät mahdollisuudet myös kunnon strategian laatimiseen. Pelaajalla on käytössään neljä erilaista muodostelmaa, jotka vaikuttavat joukkojen taisteluvoimaan ja liikkumisnopeuteen. Jokaisella yksiköllä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Esimerkiksi raskas jalkaväki pärjää taisteluissa raskasta ratsuväkeä vastaan, mutta on vaikeuksissa kevyen ratsuväen kanssa. Lisäksi hyökkäyksiä suunnitellessa on syytä kiinnittää huomiota runsaisiin korkeuseroihin. Alamäkeen ryntäävillä yksiköillä on etulyöntiasema puolustajiin nähden ja mäen harjalle kiivenneet jousiampujat aiheuttavat enemmän tuhoa pidemmän matkan päähän.
Pelaajan antamien ohjeiden lisäksi joukot taistelevat myös tekoälyn ohjaamina. Jokaista käskyä ei tarvitse antaa itse, vaan hyökkäykset etenevät useimmissa tapauksissa omalla painollaan. Joukot osaavat käydä vihollistensa kimppuun melko järkevässä järjestyksessä ja sortuvat vain harvoin todella typeriin virheisiin. Pelaajan tehtäväksi taisteluissa jää liian kauas harhautuneiden yksiköiden paimentaminen ja hajalleen joutuneiden osastojen kokoaminen yhteen tarvittaessa.
Kokonaisuutena tekoäly on kuitenkin pieni pettymys, sillä peliä vaivaa lajityyppinsä perinteisin ongelma. Vaikka erilaisten muodostelmien ja korkeuserojen hyödyntäminen vaikuttaakin taistelujen lopputulokseen, pohjimmiltaan tehtävissä on kyse tuotantonopeudesta. Vihollisten kukistaminen vaatii mahdollisimman nopeaa resurssien tuotantoa, yhden suuren hyökkäysarmeijan kokoamista ja vastustajien puolustuksen jyräämistä ylivoiman avulla. Mitä pidemmälle peli etenee, sitä korostuneempi rooli nopeudella ja tehokkuudella on. Onneksi kokonaisuuden pelastaa se, että maasto, vaihtelevat tavoitteet ja erilaiset liittolaissuhteet estävät taisteluita vajoamasta rutiininomaisen naksuttelukilvan asteelle. Lisäksi tekoälykenraalit ovat sen verran luovia, että kykenevät ajoittain todella yllättäviin ja kieroihin temppuihin.
Moninpelikin toimii
Kampanjan lisäksi paketista löytyy pari yksittäisiin taisteluihin keskittynyttä pelimoodia. Skirmish-tilassa taitojaan voi mitellä joko tekoälyvastustajia tai muita ihmispelaajia vastaan haluamiensa parametrien tarjoamissa puitteissa. Valituista asetuksista huolimatta kyse on aina peruspelin kaltaisista mittelöistä, joissa kerätään resursseja ja rakennetaan tuotantokoneistoa. Pelkistä taisteluista kiinnostuneet voivat sen sijaan kokeilla varsin mielenkiintoista Valhalla-moodia, jossa jokainen osapuoli rakentaa itselleen armeijan tietyn pistemäärän asettamissa rajoissa. Resurssienhallinnan puuttumisen lisäksi näiden kohtaamisten erikoisuuksiin kuuluu se, että jokainen yksikkö herää kuoltuaan henkiin muutaman kerran. Tämä johtaa helposti taistelun aaltoilemiseen puolelta toiselle hyökkäysten ja vastahyökkäysten tahdissa.
Pelin suurin kompastuskivi on melko kömpelö grafiikka. Varsinkin yksiköt on mallinnettu karkeasti eikä niihin ole uhrattu yhtään ylimääräistä yksityiskohtaa. Onneksi joukkoja ei ole yleensä tarpeen katsoa niin läheltä, että tämä olisi varsinainen ongelma. Rakennukset näyttävät huomattavasti paremmilta, vaikkei niitäkään ole useimmista kilpailijoista poiketen animoitu kovin hyvin. Kauniisti kumpuilevasta maastosta on sen sijaan vaikea löytää moitteen sijaa, vaikka sen teksturointi onkin varsin yksitoikkoista.
Kaiken kaikkiaan Warrior Kings: Battles on mielenkiintoinen kokonaisuus. Vaikka sen pääkoukuksi tarkoitetut tekoälykenraalit eivät lunastakaan kaikkia niihin asetettuja odotuksia, ne pitävät vaihtelevine taistelutyyleineen huolta siitä, ettei peli ala juurikaan toistaa itseään. Lisäksi paketista löytyy riittävästi omaperäisiä ja onnistuneita elementtejä nostamaan sen keskivertonaksuttelustrategioiden yläpuolelle. Mikään mestariteos tulokas ei ole, mutta lajityypin ystäville se tarjoaa toimivaa ja pitkäikäistä peliviihdettä.
