Uusimmat

X-Men 2: Wolverine’s Revenge (PS2)

07.05.2003 00:00 Muropaketin toimitus

eDomen arvostelussa Playstation 2:n X-Men 2: Wolverine’s Revenge

Supersankari-pelit ovat parantaneet mainettaan viime vuosina roimasti. Todellisia mestariteoksia alalla ei ole näkynyt, mutta viihdyttäviä toimintapakkauksia on ollut tarjolla runsaasti. Tämä on nostanut odotuksia myös Activisionin tuoreimman Playstation 2 -pelin X-Men 2: Wolverine’s Revengen suhteen. Onhan pelin päähenkilö sentään ollut vuosikausien ajan Marvelin suosituin hahmo, eivätkä Bryan Singerin ohjaamat leffat ole ainakaan pilanneet hänen mainettaan.

Puuduttava seikkailu

Wolverinen kostoretki lähtee liikkeelle nimikkosankarin menneisyydestä, joka oli aikoinaan yksi supersankari-sarjakuvien suurimmista mysteereistä. Sittemmin sitä on käsitelty sen verran, että tarina lienee pääpiirteissään tuttu kaikille alan lehtiä seuraaville. Wolverine herää pohjoisessa sijaitsevassa koelaboratoriossa, jossa hänen luurankoaan on vahvistettu adamantiumilla ja käsiin on asennettu samaa ainetta olevat veitsenterävät kynnet. Tilanne on kaikkea muuta kuin miellyttävä, joten ensimmäiseksi pelaajan on autettava sankaria taistelemaan tiensä ulos laitoksesta. Myöhemmin tarina siirtyy lähemmäs nykyaikaa ja käy lävitse päähenkilön henkilökohtaista ristiretkeä, jonka aikana vastaan tulee mittava joukko tuttuja Marvel-hahmoja.

Pelillisesti juoni on valettu melko tyypillisen toimintaseikkailun muotoon. Pelaajalle annetaan jokaisen kentän alussa jokin hyvin yleisluontoinen päämäärä, jonka selvittäminen onnistuu vain lähtemällä eteenpäin ja katsomalla, mitä vastaan tulee. Yleensä tämä tarkoittaa pienten pulmien ratkomista ja muutamien vihollisten kurittamista. Eteneminen on pääasiassa suoraviivaista lukuun ottamatta satunnaisia kohtia, joissa sankarin on kuljettava takaisin omia jälkiään päästäkseen jossakin auenneen oven luokse. Kentän lopussa pelaajan suoritus pisteytetään ja hänet heitetään seuraavan haasteen eteen.

Pelin kerronta on melko niukkaa ja kliseistä, joten sankarille annettavat tavoitteet tuntuvat useimmiten täysin yhdentekeviltä. Niinpä seikkailun seuraamiseen ei synny kunnon motivaatiota, vaan kiinnostus peliä kohtaan jää kenttien selvittämisen ja bonusten keräilyn varaan. Valitettavasti tasoarkkitehtuurissa on turvauduttu pääasiassa helppoihin ja mielikuvituksettomiin ratkaisuihin. Suurin osa kentistä koostuu suoraviivaisista taisteluosuuksista eikä niissäkään ole panostettu pelisysteemin vahvuuksiin. Lisäksi vastaan tulee muutamia todella epäonnistuneita ansakokoelmia, jotka tappavat sankarin kerta toisensa jälkeen ja pakottavat pelaajan viilaamaan samoja käytäviä tarpeettoman pitkään.

Irti, poikki ja pinoon

Mielenkiintoa seikkailuun tuovat päähenkilön mutanttivoimat ja muut kyvyt, jotka on toteutettu suhteellisen mallikkaasti. Kynsien popsauttaminen esiin lisää Wolverinen tehokkuutta taisteluissa, mutta estää aina yhtä käytännöllistä paranemisvoimaa toimimasta. Yli-inhimilliset aistit mahdollistavat jälkien seuraamisen ja ansojen löytämisen. Valitettavasti paikallistetut miinat näkyvät ruudulla niin epämääräisesti, että niiden päälle on rasittavan helppo astua joka tapauksessa.

Kaikkein onnistunein piirre pelissä on vihollisten eliminoiminen. Pienikokoinen mutantti hallitsee riittävän määrän tavallisia taisteluliikkeitä, joiden lisäksi paketista löytyy runsaasti tavallista näyttävämpiä lyöntisarjoja. Pelaaja ei saa käyttää näitä erikoishyökkäyksiä oman mielensä mukaan, vaan ne aktivoituvat aina taistelijoiden ollessa tietyllä tavalla sijoittuneita toisiinsa nähden. Tällöin ruudulle ilmestyy välkkyvä Strike-teksti, jolloin ympyränapin painaminen saa Wolverinen lyömään kaikki lähellään olevat vastustajat maahan tyylikkäillä iskusarjoilla.

Alkuvaiheessa näiden hyökkäysten käyttäminen onnistuu lähinnä satunnaisesti, mutta valikoiman ja kokemuksen karttuessa niitä pääsee hyödyntämään yhä useammin. Aina pelaajan ei tarvitse edes ryhtyä rehelliseen käsirysyyn, sillä tarjolla on myös erinomaisen toimiva hiipimismahdollisuus. Sen avulla pahaa-aavistamattomia vihollisia voi lähestyä huomaamatta ja päästä heistä eroon täysin vaarattomasti.

Lisenssi-pelien kirous

Teknisesti paketti vaikuttaa viimeistelemättömältä. Wolverine ja muutamat muut hahmot on mallinnettu suhteellisen tyylikkäästi, mutta muuten grafiikka on karua ja kärsii pahasti yksityiskohtien puutteesta. Kentät on täytetty hyvin geneerisillä esineillä eivätkä mitäänsanomattomat tekstuurit saa niitä tuntumaan yhtään mielenkiintoisemmilta. Pelin taustamusiikki kärsii vastaavista ongelmista, mutta ääninäyttelijät hoitavat velvollisuutensa kohtuullisen hyvin. Mukaan on saatu mm. professori Xavieria näyttelevä Patrick Steward.

Väsyneen kerrontansa ja ideattoman kenttäsuunnittelunsa vuoksi X-Men 2: Wolverine’s Revenge on ikävän keskinkertainen esitys Playstation 2:n toimintapelien joukossa. Täysin toivoton tapaus se ei kuitenkaan ole. Päähenkilön kontrollit ovat kohdallaan ja viholliskohtaamisista on tehty sen verran monipuolisia, että peli tarjoaa hetkittäin hyvää supersankariviihdettä. Niinpä paketista voikin irrota iloa kaikkein innokkaimmille X-Men- ja Wolverine-faneille. Muiden kannattaa kiinnittää huomionsa selvästi elinvoimaisempiin julkaisuihin.

-Mikko Karvonen

Muropaketin uusimmat