Joko se loppui?
Ennen pelit kestivät pidempään. En suostu myöntämään, että kyse olisi pelkästä nostalgiasta, sillä muistikuvieni mukaan rakkaimpia lapsuuteni pelejä tahkottiin viikko- tai jopa kuukausitolkulla ennen lopputekstien näkemistä. Nykyään ison rahan uutuuspeli saattaa pyörähtää ympäri parissa illassa. Huijataanko meitä vai mistä tällaisessa riistossa on kyse?
Selitystä voisi tietenkin etsiä asettumalla kehittäjien saappaisiin. Suuren Seikkailun vuosimallia 2009 kehittäminen maksaa moninkertaisesti viisitoista vuotta sitten ilmestyneeseen hittipeliin nähden, oli tapahtumapaikka sitten maalla, merellä tai avaruudessa. Sillä vaivalla, millä nykyään tuotettaisiin tunniksi ultrarealistista maisemaa ja vauhdikkaita tilanteita, olisi väsännyt Doomiin vaikka pelillisen verran tahkottavaa.
Pelaajan kannalta on kuitenkin yksi ja sama, vaikka pelin valmistamiseksi jouduttaisiin uhraamaan epäonnisia kehittäjiä kaaoksen alttarille. Vain lopputuote ratkaisee. Harmittaahan se, kun rutkasti yli viisikymppiä kustantanut peli on koettu yhden viikonlopun aikana, mutta voiko vähemmän sittenkin olla enemmän?
Pelien keston lyhentyminen on yhteydessä tarinan merkityksen kasvamisen kanssa. Juoni ei ole enää tekosyy pelaamiselle, vaan usein oleellinen osa kokonaisuutta. Samalla dramaturgiset ratkaisut vaikuttavat myös siihen, kuinka paljon ja minkälaista pelattavaa meille tarjotaan.
Esimerkkiä voisi hakea elokuvamaailman puolelta. Olisiko vaikkapa Aliens ollut tiukempi kokonaisuus, jos siihen oltaisiin lisätty tunti muukalaisten ja avaruussotilaiden välistä mäiskettä? Toimisiko ensimmäinen Die Hard paremmin, jos Bruce Willis olisi joutunut taistelemaan tiensä kymmenen ylimääräisen terroristien täyttämän kerroksen lävitse?
Yhtä lailla voitaisiin tarkastella pelejä. Mass Effectissä on omasta mielestäni yksi hienoimmista pelin avulla kerrotuista tarinoista. Mutta lisäsivätkö itseään toistavat loputtomat sivutehtävät oikeasti pelin arvoa vai veivätkö ne sittenkin huomiota pois pääasiasta?
Keskittyminen tarinaan ohjaa vähentämään turhan sisällön määrää, mutta yhtä lailla draaman kaareen vedoten voidaan jättää näyttämättä myös pelillisesti toimivia jaksoja. Esimerkkinä juuri pelaamani Call of Juarez: Bound in Blood, joka sivuuttaa useamman potentiaalisen toimintakohtauksen pelkällä maininnalla. Yllättävää kyllä, ratkaisu toimii, vaikka peliä ei varsinaisesti olla pilattu liiallisella pituudella.
Lopulta kyse ei ole pelin pituudesta vaan kokonaiskokemuksen laadusta. Kestoaika on siinä vain yksi tekijä. Kuusi tuntia hyvin rytmitettyä ja tarinaltaan kiehtovaa pelattavaa, jonka pariin palaa ehkä toisenkin kerran, on parempaa vastinetta rahoille kuin väkinäisesti pitkitetty ja itseään toistava puolen vuorokauden koitos.
Parhaiten mieleen jäävät kokemukset syntyvät, kun kaikki osa-alueet ovat tasapainossa keskenään. Toki hienon pelin ei soisi loppuvan lainkaan ja mikäpä onkaan hauskempaa kuin viettää vaikka kymmeniä tunteja lempipelinsä parissa. Omassa hyllyssäni löytyy silti tilaa yhtä lailla suppeammillekin teoksille niin kauan kuin lyhyt kesto on perusteltavissa budjetin tai aikataulun sijasta sisällön laadulla.
